IRC-Galleria

Kerrotaan nyt eka vähän mitä on tapahtunu niin alan sen jälkeen haistattelemaan maailmalle.
Kun perjantaina kirjotin päiväkirjaan, olin hyvällä tuulella. Se loppui siinä 15.37 ku äiti lähetti viestiä että vaari on huonossa kunnossa.
Siitä lähtien tää on ollut aika vittumaista elämää. Olen tehnyt päätöksen YRITTÄÄ tupakoinnin lopettamista. Olen nytkin laastarilla vaikka sauhuttelenkin välillä. Toisaalta mulla on himassa ongelmia vauvan kanssa ja siitä johtuen koiran kanssa ja joka päivä on samanlaista, joten ei ihme että olen vittuuntunut. En osaa kuin yhdellä tavalla NAUTINNOLLISESTI purkaa sitä, vaikka terveys alkaakin sanoa reps. Eli tupakointi.
Sandran 3v uhma, vaarin meno, oma huono kunto, eräiden henkilöiden ärsyttävä käytös minua kohtaan, siinä vain osa syistä mitkä saavat kiehumaan. Ja pelkästään se että kiehuu kokoajan, pistää vituttamaan.

Joten iloiset, positiiviset, optimistiset, elämänhaluiset ihmiset, älkää sanoko meille masentuneille, vihaisille, elämäänsä kyllästyneille, ärsyyntyneille ihmisille: "ota ihan rauhassa/ piristy vähän/ älä hermoile niin paljoa/ hymyile vähän".
Se keino ei nimittäin tepsi niinkuin vittuuntuneen seura iloiseen ihmiseen -> se tarttuu.
Se mitä iloinen ihminen saa aikaan kyrpiintyneessä on lisää kyrpiintymistä iloisella asenteellaan. Tai sanoillaan, teoillaan, kertomalla omasta hyvästä päivästään.
Me vittuuntuneet ymmärretään kyllä että latistetaan teidän tunnelmaa, mutta seurakin jo piristää meitä vähän vaikka ei siltä ehkä vaikuta. Minäkin olisin paljon paremmalla tuulella jos olisi joku kenen kanssa nauraa kaikelle tälle kaaokselle.
Tai jos ette jaksa meitä niin tiedätte mistä ovi löytyy. Tai punainen luuri. Se ei vaan ehkä ole se paras vaihtoehto.

Mä olen lähinnä niin vittuuntunut koska ainut seura jota minulla enää on, ärsyttää ja härkkii päivittäin, enkä saa olla minuuttiakaan rauhassa sen jälkeen. Siitä on jo kauan kun vaahtosammutin oppi avaamaan parvekkeen oven. Eli savuttelukaan ei ole enää niin ihanaa touhua. Kai se on pakko lopettaa kun ei siitä ole enää mitään iloa. Sekin on ollut pakko pilata.
Ja sitten tää psykologiapaska että lasten edessä ei saa huutaa tai esim. paiskoa ovia. Ne ahdistuu siitä. Kertokaapa psykologit missä sitten riehun ja huudan kun se on se viimeinen asia mikä helpottaa kun riehun. En voi yksinhuoltajana lähteä vartin kävelylle ja sorautella ärräpäitä mennessäni kun vituttaa. Se on heitteillejättö.
Kaiken muun sitä kestää helposti, että elättää itse koko akkahuushollia. Ainakin syksystä lähtien. Että käy aina itse kaupassa, hoitaa molemmat vauvat itse. Siivoaa muidenkin sotkut itse. Että ei voi mihinkään tukeutua.
Mutta se vituttaa niin perkeleesti kun ei saa olla vihainen tai vittuuntunut kun on, eikä saa purkaa sitä silloin kun siltä tuntuu, eikä saa olla hetkeäkään rauhassa kun tuntuu siltä että tekis mieli kaikki heittää parvekkeelta alas ja hypätä itse perässä.

Onko se sitten hyvä malli opettaa lapselle. "Kun vituttaa, vedä se sisään ja pidä siellä". Tosin tätä >:E on jatkunut niin kauan että ei pysty enää.

Parempi että oon vihainen silloin kun olen, jos pitää väkisin esittää iloisempaa sitä jää vain vihaiseksi pitemmäksi aikaa.