Heitän lattialle tilapäisen rukousmaton, laskeudun polvilleni ja painan otsani maahan kyynelten imeytyessä lakanaan. Kumarrun kohti länttä. Sitten muistan, etten ole rukoillut yli viiteentoista vuoteen. Olen unohtanut sanat kauan sitten. Mutta ei sen väliä, käytän niitä sanoja, jotka yhä muistan: "La ilaha illallah wa Muhammad rasullullah". Ei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja Muhammad on Hänen sanansaattajansa. Ymmärrän nyt, että Baba oli väärässä, että Jumala on olemassa, on aina ollut. Näen Hänet täällä, ihmisten silmissä tällä epätoivoisella käytävällä. Tämä on todellinen Jumalan huone, täällä Jumalan kadottaneet löytävät Hänet jälleen, eivät valkoisessa masjidissa timantinkirkkaina säihkyvien valojen ja huikeiden minareettien alla. Jumala on olemassa, Hänen on oltava, ja minä rukoilen nyt, että Hän antaa minulle anteeksi että olen unohtanut Hänet kaikki nämä vuodet, antaa anteeksi että olen pettänyt, valehdellut ja tehnyt julkeasti syntiä vain kääntyäkseni Hänen puoleensa tällä hädän hetkellä, rukoilen että Hän on niin armollinen ja suopea ja laupias kuin Kirja sanoo Hänen olevan. Kumarrun länteen ja suutelen maata ja lupaan, että noudatan joka zakatia, noudatan joka namazia, paastoan ramadanin aikana ja kun ramadan on ohi, jatkan paastoa vielä sittenkin. Opettelen ulkoa Hänen Pyhän Kirjansa viimeistä sanaa myöten ja lähden pyhiinvaellusmatkalle läkähdyttävään autiomaakaupunkiin ja kumarran Kaaban edessä. Kaiken sen minä teen ja ajattelen Häntä vastedes joka päivä, jos Hän vain suostuu yhteen pyyntööni: että Hän ei salli käsieni tahriutuvan enää Hassanin pojan veree, niin kuin ne ovat tahriutuneet Hassanin vereen. "
Khaled Hosseini -Leijapoika