IRC-Galleria

Rakastan isovanhempiani...

Olenko minä jo oikeasti siinä iässä, että pitäisi alkaa hankkia itselleen elämänkumppania tositarkoituksella?? Mummi näyttäisi olevan sitä mieltä. Soitin synttärionnittelut tänään, ja koska mummini ikävä kyllä tietää, että kuulun nykyään sinkkujen kerhoon, kuuluu jokaiseen keskusteluun spekulaatiota uudesta poikaystävästä tai vähintäänkin kertaus siitä, miksi en palaa yhteen jonkun aikaisemman poikaystäväni kanssa.

Koska olen sinkku, voin istua eteisen matolla vaikka kokonaisen viikonlopun, jos sattuu huvittamaan. Ei velvollisuutta selitellä kenellekään, missä tapaan ja kenet, ja mihin aikaan suvaitsen saapua kotiin. Saan syödä ja juoda ja viilettää ympäri kaupunkia juuri niin vähän tai paljon kuin haluan. Toisaalta, mikään status ei lopeta selittelyä, se vain määrittää, kenelle joudumme selittelemään. Sinkkueläjänä saa siipan sijaan koota tarinoitaan sukulaisille, jotka vaativat saada tietää, onko jo uutta miestä kiikarissa ja miksen seurustele, aikuinen nainen. Ja johan sitä pitäisi muutaman vuoden päästä se lapsikin... Keskustelu lapsista yleensä loppuu lyhyeen, sillä jos sanaparille "helvetillinen riippakivi" on ilme, se taatusti heijastuu kasvoiltani lapsensaannista puhuttaessa.

Tällä kertaa keskustelu sai jäätävän sävyn siinä vaiheessa, kun mummi tokaisi, että ensi kerralla sitten vähintään lääkäri tai lakimies. Ärtymykseni oli välitön, koska olen nähdäkseni siinä vaiheessa, että totuttelen jälleen sinkkuelämän takaamaan vapaaseen, selittelemättömään elämään. En halua enkä jaksa alkaa metsästämään itselleni "unelmieni miestä". Mistä edes tietäisin, millaisen miehen haluan? Kaikki kriteerilistat olen heittänyt menemään. Tosin miehen ammatti ei ole koskaan mahtunut asioihin, jolla suhteen kannalta olen ajatellut olevan merkitystä...

Yhden kyllä tiedän: jos ikinä lyön hynttyyni yhteen insinöörin, lakimiehen tai lääkärin kanssa, kyseessä on joku jumalallinen väliintulo. Enkä tarkoita sitä siunauksellisessa mielessä. Vain hyvin harva alan mies kun herättää mielenkiintoni, herättämisestäkin lienee turha puhua, kun nyt jo haukotuttaa. Sanon tämän samalla vakavuudella kuin totean sen, että omalla kohdallani katu-uskottavuudesta ei ole tietoakaan sen jälkeen, kun sanon olevani teologian ylioppilas. Stereotypian makua.

Koko keskustelu parisuhteesta on epäviisas juuri nyt. Jos tielleni osuu ihminen, josta välitän, otan asiasta selvää. Siihen asti aion pysytellä hölmöilyn yläpuolella, ja nukkua yöni hyvin. Terveisiä mummille.