IRC-Galleria

..ja nyt oli Kirkan vuoro.

Uskomatonta. Nuoruuden idolini Kirka on kuollut. Yllättäen, yhtäkkiä. Ei oikein tiedä mitä sanoa. Tapaus on pyörinyt mielessä koko päivän, ja Kaksi Luonnolasta-biisi soi edelleen jossain korvieni välissä.

Itse voin lohduttautua sillä, että sain viime talvena kuulla Kirkan ilmielävänä, fiilistellä keikalla ja kätellä taiteilijaa itseään.

R.I.P. Kirka.. Yksi aikakausi on päättynyt..

"Näin suru saapuu hiljaa, se tulee, leikkaa viljaa
Eikä tiedä milloinkaan, kuka meistä kutsutaan vuorollaan, ei kohtaloaan..." -Kirka: Anna käsi-

EDIT:
Keikkamuisto viime keväältä.. Löysin sen tuolta blogistani (kirjoitettu 5.4. 2006) Tulipa liki itku kun muistin keikan tunnelman.

---

Kirka

Mitä kaikkea sattuukaan maailmassa, jossa olen vihdoin vapaa irroittamaan jalkani maasta ja nousemaan ilmaan...

Tänään jälleen tyttöjen kanssa ulkona, jälleen hetken siunailin maailman ihmeellisyyttä ja yllätyksiä. Tänä iltana sattui paljon sellaista, mitä en kuunaan uskonut sattuvan. Ei isoja asioita, mutta sellaisia pieniä, jotka antavat voimaa, jotka tekevät iloiseksi jälkeenpäin ajateltuina. Tämä ilta jää mieleeni lämpimänä, ystävällisenä.

Kirill "Kirka" Babitzin on upea artisti, oikea legenda. Muistan, kuinka nuorena kuunneltiin Kirkaa. Kaksi luonnonlasta on aina ollut eräs suosikkibiiseistäni. Kirkan ääni ja se valkoinen c-kasetti sinisin tekstein edustavat minulle lapsuuden musiikin maailmaa.

Tänään, 23,39 vuoden iässä, näin Kirkan ensimmäistä kertaa esiintymässä silmieni edessä. On vaikea sanoa, miltä tuntuu, kun artisti, jonka musiikin mukana on kasvanut, yhtäkkiä seisoo vajaan viiden metrin päässä. Ajattelin etukäteen, että se ei olisi suurikaan juttu. Ajattelin, että no, mennään kuuntelemaan kun nyt kerran tytötkin.

Ja kun Kirka astui lavalle ja aloitti settinsä, nousi minusta esiin se pieni tyttö, joka lauloi noita samoja lauluja, kuunteli korvalappustereoista tuota samaa käheää ääntä.

Keikan aikana hivuttauduin pikkuhiljaa lähemmäs lavaa. Kaikki liikkeet, kaikki äänet tallentuivat mieleni muistitikulle. "Aikuistumisen kapinassa" tulin luokitelleeksi Kirkan niihin artisteihin, joiden keikalla on eturivissä sata jalkaa ja neljä hammasta. Hyppiessäni lavan kaidetta vasten ja kurottaessani kättäni kohti viiden vuosikymmenen suurinta suomimusiikin veteraania, havaitsin, että luokitteluni oli väärä. Nauroin laskettuani omat leegoni, ja todettuani niitä löytyvän runsaasti neljää enemmän. Keikalla kuultiin kaikenlaista, Ray Charlesista hevimetalliin ja Suomi-iskelmään. Ja kaikki yhtä loistavaa laatua.

Illan huippuhetki oli ehdottomasti se encorekappaleen kitarasoolo, jonka aikana Kirka tuli kaiteen viereen, katsoi silmiini ja piti kolmisen sekuntia kiinni ojennetusta kädestäni. Ja se ei ollut mikään high five. Olen siis kätellyt nuoruuteni idolia, vihdoinkin.

Ja seuraavaksi joku kysyy, kuinka voin olla näin innoissani vanhempieni ikäisestä miehestä, joka laulaa keikalla covereita? Ei kai sitä voi selittää. Ehkä vihdoinkin tajusin, mitä lapsuuden muistot ovat säästäneet. Ensimmäiset musiikilliset kicksit. Kirka. Oh captain, my captain.

Rock on.