IRC-Galleria

Huomenna ei siis mitenkään pääse luennolle. Se kun sattuu pahasti olympialähetyksen kanssa päällekäin. Klo 11.25 alkaa yhdistetyn joukkuekilpailu, ja sehän on aivan pakko nähdä. Ainoa syy, mikä saa meikäläisen tuijottamaan televisiota tuntitolkulla, ja vaikka sitä kirottua curlingia, ovat olympialaiset ja niiden jalo aate. Urheilun eliittikisat.

Koko olympialaiset sattuvat muuten aivan väärään saumaan. Tenttiin olisi luettava yli 2000 sivua, ja aikaa alle kaksi viikkoa. Mutta vaikka sitä mitenpäin kelaisi, niin tentti tulee, tentti menee. Aina on seuraava tenttipäivä. Olympialaiset on sentään vain kerran neljässä vuodessa. Niin siis oikeastihan välissä on myös kesäolympialaiset... Mutta ei näitä sentään joka vuosi näe!

Sydneyn kesäkisojen aikaan muistan, kuinka menin illalla aikaisin nukkumaan, heräsin keskiyöllä kun lähetys alkoi ja vedin sängyn viereen hankitun energiajuoman naamaani. Tuijotin lähetystä pimeässä makuuhuoneessa, minimivolyymilla niin kauan kun kofeiinista riitti iloa. Aamulla heräsin kouluun/töihin. Kisojen jälkeen olin taatusti väsyneempi kuin yksikään Sydneystä palannut urheilija, mutta yhtä onnellinen kuin kultamitalistit. Ja hirveässä kofeiini/tauriinikoukussa.

Pahin riippuvuus on kuitenkin riippuvuus penkkiurheilusta. Katsottava on, vaikka arki tuntuu ilman olympialaisiakin siltä, ettei mikään asia etene. Nyt muutaman viikon ajan arkeni pyörii kuitenkin television, suorien lähetysten ja koosteiden parissa.

...Sekä tv-lupatarkastajia vältellessä. Päiväsaikaan en uskalla kotona hiiskahtaakaan, pelottelukampanja toimii: "olemme aloittaneet tehotarkastukset alueellanne". Jos luvaton televisionkatseluni johtaa sakkoihin, laskin, että olen silti muutaman kuukauden kuluttua omillani. Lupa kun maksaa parisataa vuodessa, ja sakot voivat maksimissaan hujahtaa neljänsadan tietämille. Luvatonta (joskin vähäistä, tähän vetoan) katselua on täynnä jo lähes kaksi vuotta, joten nähdäkseni asiat ovat mallillaan.

Ilmeisesti tv-maksuhallinnon tavoite on pelottelukampanjallaan houkutella esiin uusia vapaaehtoisia maksajia, jotka eivät enää jaksa elää tarkastajanpelossa. "Tehostetut tarkastukset alueellanne" -haluaisin tietää, montako tarkastajaa lisää tämä tarkoittaa. Kuinka paljon kärähtämisen riski kasvaa? Sikäli kun se ketään liikuttaa, en itse "sosioekonomisista syistä" ainakaan toistaiseksi aio ryömiä ulos laittomuuksien luolasta. Olympia-aate on kenties jalo, mutta arjen tekopyhyys sikseen.

...on poutasää??

Töistä tullessani ulkona oli siniharmaata ja pimeää. Se on ihanaa, koska en ole sopeutunut kevään valoon. On kummallista, että vaellettuamme kuukausia pimeässä, alkavat päivä ja yö yhtäkkiä erkaantua toisistaan... Kävelin pakkasessa kohti kotia, katselin taivaalle. Kuu välkkyi harmaiden pilvien välistä, toivoin että olisin vielä tarpeeksi viaton voidakseni maata valkeassa lumessa ja tehdä lumienkelin.
Kevään outo valoilmiö aiheuttaa ongelmia päivärytmiin. Kun aurinko paistaa, pitäisi olla iloinen ja onnellinen, kevät tulee, lumi sulaa ja maailma herää eloon, Suomi kuoriutuu synkkyydestä. Valitettavasti kuulun siihen ihmisryhmään, josta ulkomaailman aurinko imee kaiken energian. Mitä valoisampaa ulkona, sitä pimeämpää sielussani... Kesäksi totun ja hämärä haihtuu, mutta toistaiseksi... Kurjuutta kaikki tyynni.

Olen aikaisempiin kirjoituksiin lainannut erilaisten laulujen sanoja. Mielestäni laulujen sanojen lainaaminen on kohtuullisen tylsää; laulu on jo tehty... Eikä lainaajan todelliseen tunnetilaan pääse käsiksi. Jos laulua tulkitsee uudelleen, omalla äänellään, omalla materiaalillaan, silloin avautuu uusi maailma samoista sanoistakin. Mutta pelkät sanat ruudulla, vailla tunnetta, vailla melodiaa. Teksti ei koskaan kumpua lauseiden lainaajasta, vaikka sanat kuinka kohdalleen asettuisivat. Silti aion jälleen tänään lainata yhdet sanat....

"Won't open my mouth
you know what I'll say
It hurts me that it's gotta be this way
I can no longer hide
God knows I've tried
I held on
as long as I could
If I could change it I would
This is the way I am
And this is what I do

I cry my tears
but they're not for you
Playing a game
I know you've done too
I shouldn't have waited
But still it is all the same

Cause you know
I'm just playing my game"

-Lene Marlin; Playing my game-

Tulkitse tunteitani, valmis laulu. Kaverin kanssa puhuttiin, että lyriikoiden taakse on helppo piiloutua... Saa puhua tunteistaan käyttämättä omia sanojaan. Merkitys on toki ilmeinen, mutta sielustaan ei tarvitse raapaista tikkuakaan, sillä lyriikka puhuu puolestaan. Ei minunkaan sisuksistani enää mitään omaa irti saa. Tulkitkaa siis, kaikella taidollanne ja tunteellanne. Lauluhan se vain on?

Näin hetken galleriaa ja muitakin käyttäjiä tarkastelleena olen tehnyt muutamia huomioita.

1. Ihmiset tekevät galleriastaan mieluummin jotain, jonka haluavat olevan totta, sen sijaan että pysyttäytyisivät karussa todellisuudessa. Galleriassa kukaan ei tarkista, ovatko tissit pystyssä luonnollisten ominaisuuksien vai push-uppien vuoksi, mikä on eri kätevää. Galleriassa voi siis kuvitella olevansa Pamela Anderson tai Posh Spice, ja saada itsetuntonsa nousemaan edes rahtusen, jos joku kommentoi mukavaan sävyyn. Viis siitä jos kuvia on editoitu tai finnit häivytetty hyvällä kuvankäsittelyllä.

2. Galleriassa ihmiset heittäytyvät hurjemmiksi kun todella ovatkaan. On hyvä aukoa päätään ja elvistellä paikassa, jossa äiti tai muut oman sosiaalisen ympäristön tyypit eivät pääse arvostelemaan käyttäytymistä tai naulaamaan "tuhmaa pikku-Enstiä" korvista räystääseen. On myös välttämätöntä esitellä alushousuja/rintsikoita netissä, koska siihen ei ole rohkeutta / luonnollisia avuja ilman kuvankäsittelyä.

Olen vakaasti sitä mieltä, ettei kenenkään tulisi galleriassaan, saati muualla verkossa julkaista materiaalia, jota ei uskaltaisi äidilleen näyttää. Ihminen on juuri niin aito kuin on suhteessa äitiinsä/läheiseen perheenjäseneensä. Jos itse on sinut elämäntapojensa ja jopa pikku omituisuuksiensa kanssa, niin miksi niitä vain tuntemattomille esittelemään ja äidiltä piilottelemaan?

Jos äiti sattuu galleriaan, ovatko viikkorahat menetetyt?

TEHTÄVÄNANTO: paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä (paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa). Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä. :>

1. Jätän leipää syödessäni aina leivän viimeisen kulman syömättä. Älä kysy.

2. Inhoan ylipitkiä puheluita, ja jos joudun käymään pitkän puhelinkeskustelun, siivoan kämppääni apinan raivolla koko puhelun ajan.

3. Käytän vain sukkia, jotka istuvat jalkaani täsmälleen. Ei urheilusukkia, eikä ihan ohuita, vaan Lindexin Nalle Puh- ja mieluiten Ihaa-sukkia, joissa on joustavaa mutta napakkaa matskua.

4. Olen vannoutunut Aku Ankka- ja Ankkalinna-fani. Omistan hyllyittäin taskukirjoja, joita lukiessa saatan hekotella antaumuksella. Tosin suurin osa taskareistani majailee vanhempien tilavammissa hyllyissä.

5. En yleensä naura ääneen, vaikka televisiosta tulisi kuinka hyvä komedia (esim. Frendit, Sinkkuelämää, Simpsonit...). Saatan hymyillä, ja katson komedioita mielelläni. Mutta ääneen räkätän useammin kirjan/sarjakuvan kuin telkkarin ääressä.


Kas niin. Onko nyt hyvä? Onpas minulla synkkiä ja outoja tapoja. Kas niin, lisätäänpä vielä jokeri;

6. Kaikki luulevat, että koska avaudun päiväkirjaani niin paljon, elämästäni voi tietää paljon ja olen kuin avoin kirja. Olette väärässä. Oikeita omituisuuksiani en paljasta, tietenkään, ja oikeista ajatuksistani, kieron ja joskus sairaan mieleni kuvioista teillä ei ole hajuakaan. \,,/

Haastan tehtävää jatkamaan....

Hanskuli
Tahvero
Heiku
_RixU_
Dneya

Mahtavaa tyttörockasennetta löytyy sentään vielä jostain. Puhuttelevaa.

Dear self-centered boy
I don't know why I still feel affected by you
I've never lasted very long with someone like you
I never did although I have to admit I wanted to

Dear magnetic boy
you've never been with anyone who doesn't take your shit
you've never been with anyone who's deared to call you on it
I wonder how you'd be if someone were to call you on it

You go back to the women who will dance the dance
You go back to your friends who will lick your ass
You go back to ignoring all the rest of us
You go back to the center of your universe

-Alanis Morissette: Narcissus-

Rakastan isovanhempiani...

Olenko minä jo oikeasti siinä iässä, että pitäisi alkaa hankkia itselleen elämänkumppania tositarkoituksella?? Mummi näyttäisi olevan sitä mieltä. Soitin synttärionnittelut tänään, ja koska mummini ikävä kyllä tietää, että kuulun nykyään sinkkujen kerhoon, kuuluu jokaiseen keskusteluun spekulaatiota uudesta poikaystävästä tai vähintäänkin kertaus siitä, miksi en palaa yhteen jonkun aikaisemman poikaystäväni kanssa.

Koska olen sinkku, voin istua eteisen matolla vaikka kokonaisen viikonlopun, jos sattuu huvittamaan. Ei velvollisuutta selitellä kenellekään, missä tapaan ja kenet, ja mihin aikaan suvaitsen saapua kotiin. Saan syödä ja juoda ja viilettää ympäri kaupunkia juuri niin vähän tai paljon kuin haluan. Toisaalta, mikään status ei lopeta selittelyä, se vain määrittää, kenelle joudumme selittelemään. Sinkkueläjänä saa siipan sijaan koota tarinoitaan sukulaisille, jotka vaativat saada tietää, onko jo uutta miestä kiikarissa ja miksen seurustele, aikuinen nainen. Ja johan sitä pitäisi muutaman vuoden päästä se lapsikin... Keskustelu lapsista yleensä loppuu lyhyeen, sillä jos sanaparille "helvetillinen riippakivi" on ilme, se taatusti heijastuu kasvoiltani lapsensaannista puhuttaessa.

Tällä kertaa keskustelu sai jäätävän sävyn siinä vaiheessa, kun mummi tokaisi, että ensi kerralla sitten vähintään lääkäri tai lakimies. Ärtymykseni oli välitön, koska olen nähdäkseni siinä vaiheessa, että totuttelen jälleen sinkkuelämän takaamaan vapaaseen, selittelemättömään elämään. En halua enkä jaksa alkaa metsästämään itselleni "unelmieni miestä". Mistä edes tietäisin, millaisen miehen haluan? Kaikki kriteerilistat olen heittänyt menemään. Tosin miehen ammatti ei ole koskaan mahtunut asioihin, jolla suhteen kannalta olen ajatellut olevan merkitystä...

Yhden kyllä tiedän: jos ikinä lyön hynttyyni yhteen insinöörin, lakimiehen tai lääkärin kanssa, kyseessä on joku jumalallinen väliintulo. Enkä tarkoita sitä siunauksellisessa mielessä. Vain hyvin harva alan mies kun herättää mielenkiintoni, herättämisestäkin lienee turha puhua, kun nyt jo haukotuttaa. Sanon tämän samalla vakavuudella kuin totean sen, että omalla kohdallani katu-uskottavuudesta ei ole tietoakaan sen jälkeen, kun sanon olevani teologian ylioppilas. Stereotypian makua.

Koko keskustelu parisuhteesta on epäviisas juuri nyt. Jos tielleni osuu ihminen, josta välitän, otan asiasta selvää. Siihen asti aion pysytellä hölmöilyn yläpuolella, ja nukkua yöni hyvin. Terveisiä mummille.

Stay awake, don't rest your head
Don't lie down upon your bed
While the moon drifts in the skies
Stay awake, don't close your eyes

Though the world is fast asleep
Though your pillow's soft and deep
You're not sleepy as you seem
Stay awake, don't nod and dream
Stay awake, don't nod and dream

Hmmm.. Jos vain valvoo, niin vaihtuuko päivä lainkaan?

Keskustelen paraikaa erään ihmisen kanssa inhimillisyyden huonoista puolista. Me ihmiset olemme huonoja eläimiä, mutta muihinkaan kategorioihin meitä ei oikein voi lakaista. Miksi "ihmisen" kategorian pitäisi olla niin eläimistä eroteltua, onhan meillä eläimelliset halumme ja vaistomme, kaikki se, mikä tekee meistä inhimillisiä. Sehän on oikeastaan eläimellistä. Inhimillinen ja eläimellinen.. Synonyymejä joillakin tasoilla?

Keskitymme turhaan maalliseen, materialistiseen ja epäolennaiseen ja teemme itsemme onnettomiksi. Niin, onnettomiksi. Onko onnellisuus edes tärkeää? Sitä en tiedä, en osaa sanoa, kun ahdistaa. Onko onnellisuus elämän tarkoitus, tai edes osa sitä? Onko toivo tärkeää? Eikö jokainen meistä toivo, että elämässä käy hyvin? Ja se hyvin ei tarkoita hienoa autoa tai upeaa taloa kaupungin laitamilla.

Uskallan sanoa, että me kaikki elämme siinä toivossa, että joskus, jostain löytyisi se ihminen, se toinen olento, jonka kanssa voisimme jakaa elämämme. Ilman pelkoa menettämisestä, satuttamisesta, pettyneen kärsimyksestä ja tuskan kyynelistä. Että saisimme rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Kestävän rakkauden vuoksi siirrettäisiin vuoria ja paljon enemmänkin.

Pohdimme mitä rakkaus on. Kemiallista, vai jotakin syvempää yhteyttä ihmisten välillä? Kuka tähänkin osaisi kattavasti vastata?

Hermostun ja saan vatsakipua siitä, että ihmiset joskus pinnallisuuksissaan riitelevät asioista, joilla ei ole universumin, maailman tilan tai elämän itsensä kannalta yhtään mitään merkitystä. Tällaisina hetkinä tekisi mieli huutaa, että jumalauta, avatkaa silmät ja katsokaa ympärillenne. Tehkää työtä se mikä täytyy, mutta muu aika nähkää se yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden vuori, jolla asumme. Olemme toki kaikki kulttuurimme tuotteita ja sidotut siihen aikaan ja paikkaan jossa kulloinkin elämme, mutta laajempi katsaus maailman asioihin tai tilaan ei olisi pahitteeksi. Ikäiseni tytöt, ja varsinkin vielä nuoremmat, kulkevat lapsityöllä tehtyjen vaatteiden ja meikkisutien, huulipunien ja väripiilareiden maailmassa, josta on vaikea irroittautua.

Nuoret naiset joka puolella maailmaa kyttäävät matkapuhelimiaan ja tulkitsevat tekstiviestien salamerkityksiä. Ihmiset kääntyvät sisäänpäin ja tuijottelevat vain omaa titaanikorulla lävistettyä napaansa.

Sattuuko todellisuus niin paljon, ettei sitä uskalleta enää edes katsoa?

Onko totuus niin ruma? Onko maailma niin ruma? Vai olemmeko me, ulkoisen kauneuden lisääntyessä, sisäisesti ja sielultamme niin saatanan rumia?

Mun tytöille HOPEAA!
Ihanaa Exstepit, ihanaa! Kiitos. En ole vielä nähnyt kuvia tai videota, mutta olen varma että teitte parhaan mahdollisenne, kuten kisassa aina pitää. Kiitos siitä kaikille.

p.s. Viime yönä unta kokonaiset 1,5 tuntia, vaikka takana on huonosti nukutut ja osittain valvotut yöt jo viikolla. Eikä taaskaan väsytä. Nukkumaanmeno alkaa olla pelottavaa touhua, pelkään etten saa taaskaan unta. Valvoen yksin omassa huonossa seurassaan yö on hirvittävän pitkä. Ja yksinäinen. Kenellekään ei voi soittaa, kukaan ei soita minulle. Katselen tylsän valkoisia seiniä. Valvon ja mietin, mikä on vialla. Olenko ahdistunut? En usko. Toiveikas on parempi sana. Vaan uni ei tule.

Yritin suorittaa rentoutusharjoituksia. Luin tenttiin. Lauloin Maija Poppasen "Pakko pysyä hereillä"-biisiä, ja yritin kuvitella, että olen hirvittävän väsynyt mutta pakko pitää silmät auki. Harmi sinänsä, onnistuin turhankin hyvin. Ei unta silmäntäyttäkään. Henkilölle, jolle uni on eräs maailman ihanimmista asioista, tämä on katastrofi.

Lämmintä maitoa en sentään vielä suostu litkimään, sitä aikaa saa odottaa. 20 pakkasastetta ajoivat minut ehkä käyttämään farkkujen alla pitkiä kalsareita, mutta lämmintä maitoa en juo. Yök. Juuri niin.

Istun kotona. Mun tytöt luistelee tunnin sisällä... Mulla on kynnet lakattu ja Hilga päässä. Niin joo, muita vaatteita ei sitten ookkaan, patterit kun on edelleen täysillä. Soitin Joensuuhun, kisaharkka oli kuulemma ollut Löysä guin Lebago.

Lausumme ässän, mutta korostamme EEtä...

Thunder, thunderation
we are the Steppi generation
when we fight with a termination
we create a sensation
Stepit are dynamite
boom boom
we're gonna shine tonight
thunder
thunder
(s)EX- STEPS, alright!!!

Nyt fiilistä tytöt... Ja homma toimimaan!
terveisin kotikapitaaninne Rausku