IRC-Galleria

Ihana kesä...

En muistanutkaan kuinka ikävä oli kesää, ennenkuin tänään taas taapersin koiran kanssa aurinkoisella pihamaalla, pelkässä teepaidassa (ja verkkareissa). Puissa on jo hiirenkorvaa isommat lehdet, ja aurinko teki nurmikosta iloisen vihreän. Kesätyöt alkavat maanantaina, mutta sitä ennen saa vielä jännittää Euroviisufinaalin sekä jääkiekon maailmanmestaruusfinaalia.

Hauvan kanssa on ihana ulkoilla, taitaa nauttia emännän lisäksi koirakin. Leppoisaa tassuttelua, nuuhkimista narsissipenkkien juurella, säntäilyä sinne tänne. Pisamia ilmestyy nenälleni, kasvojen iho punoittaa. Kesän merkki sekin.

Täydellinen hetki? Lämmin lekottelu aurinkoisena päivänä isolla nurmikentällä. Koira nuuskii lähistöllä, minä luen lehteä, ja käännyn välillä suukottamaan Tärkeää Ihmistä vierelläni. Vielä toteutumaton, mutta ehkä juhannukseen mennessä...?

Kesä on täällä, ja se on meidän...

Hassunhauskoja lapsuusmuistoja.

Koulussa luokkakavereiden ykköshupia oli pikkuElinan ärsyttäminen. Elinalla oli ärhäkkä temperamentti, ja tyttö sai usein sanottua kiusaajilleen takaisin. Luokkalaisista oli valtavan hauskaa, kun Elina raivostui ja purki kiukkuaan milloin mitenkin. Koskaan se ei itkenyt, suuttui vain ja sihisi kuin sähikäinen, muiden ladellessa ilkeyksiä toistensa perään.

Ja suuttui se koskettelustakin. Oli huippukivaa, kun luokan pojat ehtivät välitunnin aluksi litistämään Elinan ja pari muuta luokan tyttöä seinälle, jolla takit roikkuivat. Kun pää kolisee naulakkoon ja jääkiekkotaklauksia tehdään tutuksi, on hauska huomata kun tytön kasvot punastuvat suuttumuksesta.

Jos Elina ehti saada takin päälle ennen rökitystä, otettiin hupihetki sitten koulun pihalla. Yksi poika piteli oikeasta käsivarresta, toinen vasemmasta, ja kolmas liukui jäistä pihaa pitkin suoraan jalkoihin. Kun tasapaino petti, irrotettiin kädet, jotta Elinasta saataisiin ilmat pihalle. Ja voi miten se suuttui, kun putosi mahalleen jäälle.

Ja sama meininki jatkuu aikuisiällä... Joidenkin mielestä ihmisiä on huippuhauskaa kiusata ja ärsyttää, koska tietää mistä narusta vetämällä saadaan suurin reaktio. On hauskaa vääntää vitsiä aiheesta jonka toinen kokee itselleen tärkeäksi. Kun se ärsyyntyy niin sitä on niin herkullista kiusata.

Nämä itsekkäät paskiaiset eivät ajattele muuta kuin omaa hetkellistä hupiaan. Miltäpä tuntuu olla Elina, koko luokan koe-eläin? Eläin joka ei itkenyt koulussa kun kiusattiin, mutta kotona sitten senkin edestä? Miltä tuntuu olla nuori nainen, kun itseään täynnä olevat ja kaikkitietävät kekkuloitsijat saavat temperamentin jälleen pintaan ja naureskelevat sille avoimesti? Koska kiusaaminen on vain hauskanpitoa, eihän leikistä suututa, eihän? Sehän on vain hauskaa kun toinen niin kovin provosoituu.

Oletteko koskaan nähneet, että se ärsyyntynyt osapuoli löytäisi tilanteista jotakin hauskaa? Kun sohitaan arkoja alueita ja saadaan toinen hermostumaan, on reaktioiden katseleminen varmasti hupaisaa.

Ostakaa marsuja koe-eläimiksenne, saatana.

....ROAAAAARRRGGHH!!! *pullistelee peilin edessä*

She's back in the game! Be cool, my babies, sillä tästä tää lähtee.

Gradu! Ha!! Mua ei yksi teologinen tiedekunta selätä! Aineistoa, on. Motivaatio, jep.

Kävin tänään hakemassa vinon pinon kirjoja, käväisin neuvonpidossa Kristiina-instituutissa, ja uusin tutkimussuunnitelmaani. Tein reippaasti rajauksen, ja homma alkaa tiivistyä. Nyt on aika alkaa koota alustavaa sisällysluetteloa, lukemisen lomassa. Lukemista on aivan tuhottomasti, mutta se on se homma mistä meikä tykkää. Joten hanat auki ja sarvista härkää ja sanasta naista.

Näppäimistö savuamaan. Mutta ei galleriassa...

ja Juba teki sen taas: (graduni koskee sukupuolten valtasuhteita sekä lähisuhdeväkivaltaa)
http://www.hs.fi/viivijawagner/1135226443776

Ilta-Sanomista poimittua:

---

Valtion elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo ei usko, että väkivalta olisi kasvussa elokuvissa. - Se on vähän tuntemuksista kiinni. Kun tarjonnan määrä kasvaa, silloin myös väkivaltaisten elokuvien määrä kasvaa.

Paloheimo tunnustaa, että väkivallan esityksissä pyritään ja päästään nykyään entistä yksityiskohtaisempaan kuvaukseen: - Se näyttää hurjemmalta kuin ennen.

(Viime viikolla elokuvateattereihin tullut) 300 on ollut maailmanmenestys. Ihmiset haluavat nyt katsoa elokuvia, joissa irtopäät viuhuvat halki hidastetusti liikkuvista veriroiskeista täyttyvän ilman ja jossa ruumiskasat kohoavat mustina kukkuloina ruskeaa taivasta vasten.

---

Jaapa jaa. Ei voi kuin ihmetellä, mihin tarkoitukseen tämänkaltaisia kuvauksia herättäviä elokuvia oikeastaan tehdään. Myönnettäköön, etten ole itse ko. elokuvaa nähnyt, mutta tämä mainos ei ainakaan minun mielenkiintoani onnistu herättämään. Miksi väkivaltaa pyritään näyttämään yhä realistisemmin ja realistisemmin? Kuka tarvitsee elokuvaelämykseensä kuivunutta verta ja irtonaisia ruumiinosia, kaulasuonesta pulppuavaa verisuihkua ja sitä näkyä, kun elämä pakenee kauhistuneesta ihmisestä?

Jokaisen elämään varmasti mahtuu aikoja, jolloin kuolema tulee lähelle ilman elokuviakin. Se myös kuuluu meistä jokaisen henkilökohtaiseen elämänkulkuun. Koska kuolema on itse kullekin ratkaiseva rajapyykki tai kaiken loppu (kukin oman katsomuksensa mukaan), on mielestäni rienaavaa, että siitä on tullut "luonnollinen" osa jokailtaisen televisionkatselun sisältöä. Vai onko todella niin, että aikamme informaatio- ja elämystulvassa mikään ei enää tunnu miltään, ja panokset kovenevat? Ja mihin peiliin silloin pitäisi katse kääntää?

Mitä me arvostamme, mitä me kunnioitamme, kun kuolemastakin on tullut meille viihdettä?

EDIT: Vastaanotettuihin kommentteihin: Kuolema on luonnollista, väkivaltaviihde ei ole.

http://www.hs.fi/viivijawagner/1135226443649

Hahahahah...

"-Next time I will not fuck it up, mom...

-Oh Bridget.. Use proper language!

-Sorry.. Next time I will not fuck it up.. mother. "

http://www.hs.fi/viivijawagner/1135226215482

Graduahdistus. Paha ahdistus.

Siitä ei tule ikinä valmista. Ei sitten ikinä. En pääse kunnolla edes alkuun. Maailma on liian iso paikka mulle tänään. Takaisin peiton alle.

Hani näkee unta haukkumisesta. Söpöliini... Sen silmät liikkuvat ja kuuluu pientä terävää tuhinaa, joka olisi haukku, jos koiraseni olisi hereillä.

Heräsin kahdeksalta. Mistä syystä, ei voi tietää. Todennäköisesti siksi, että leijuin eilen puhelimitse L:lle, että saan kerrankin nukkua. Ajattelematta, että keskustelukumppanini JOUTUU nousemaan kouluun. Sitä saa mitä tilaa.

Aamupuuro paloi pohjaan. Ei pahasti, mutta sen verran että kiukutti. Se paloi myös kiinni hellaan, kun hämmensin suivaantuneena yli laidan.

Myöhästyin pyykkivuoroltani, sillä en kuolemaksenikaan voinut muistaa, mihin laitoin sporttiliivini. Olin puolta tuntia aikaisemmin laskenut ko. liivit kädestäni paikkaan X. Reiluun kolmeenkymmeneen neliöön EI VAIN VOI kadota niin helposti. Tai näköjään voi.

Myöhästyin myös pyykkien hakemisesta. Kun ryntäsin noutamaan pyykkejäni, oli naapurinpoika kohteliaasti jo siirtänyt alusvaatteeni pois koneesta. Nolotti. Nappasin hirviaiheiset, isot lahkeelliset kotikalsarini nokka pystyssä. Poika ehti vielä pyytää minua kanssaan kahville, mutta koska kyseessä oli a) ilmiselvä vittuilu tai b) viehtymys hirviaiheisiin alusvaatteisiin, katsoin sen olevan ns. "no-win situation", ja poistuin paikalta ripeästi.

Leivänpaahdin savuttaa. Sillä saattaa olla tekemistä sen kanssa, että äsken sulattamani leivänpala jäi jumiin koneen sisälle, ja jouduin käyttämään veistä ja sormia sekä hallittua väkivaltaa masiinan toimintakuntoon saattamiseksi. Paahtimen pohjalevy irtosi rytäkässä, ja murut levisivät vastasiivotun keittiön lattialle, pöydälle, sekä avonaiseen margariinirasiaan.

En uskaltanut mennä tanssitunnille. Ajatus siitä, että olisin mennyt keskustan liikuntatiloihin yksin, teologijoukkoon, kiireessä ja todennäköisesti myöhässä.. Kynnys oli liian suuri. Yritän ensi viikolla uudestaan, lupaan. Haluaisin niin kovasti tanssia.

Voisiko tän päivän vaan aloittaa alusta?