IRC-Galleria

Mitä kaikkea sattuukaan maailmassa, jossa olen vihdoin vapaa irroittamaan jalkani maasta ja nousemaan ilmaan...

Tänään jälleen tyttöjen kanssa ulkona, jälleen hetken siunailin maailman ihmeellisyyttä ja yllätyksiä. Tänä iltana sattui paljon sellaista, mitä en kuunaan uskonut sattuvan. Ei isoja asioita, mutta sellaisia pieniä, jotka antavat voimaa, jotka tekevät iloiseksi jälkeenpäin ajateltuina. Tämä ilta jää mieleeni lämpimänä, ystävällisenä.

Kiril "Kirka" Babitzin on upea artisti, oikea legenda. Muistan, kuinka nuorena kuunneltiin Kirkaa. Kaksi luonnonlasta on aina ollut eräs suosikkibiiseistäni. Kirkan ääni ja se valkoinen c-kasetti sinisin tekstein edustavat minulle lapsuuden musiikin maailmaa.

Tänään, 23,39 vuoden iässä, näin Kirkan ensimmäistä kertaa esiintymässä silmieni edessä. On vaikea sanoa, miltä tuntuu, kun artisti, jonka musiikin mukana on kasvanut, yhtäkkiä seisoo vajaan viiden metrin päässä. Ajattelin etukäteen, että se ei olisi suurikaan juttu. Ajattelin, että no, mennään kuuntelemaan kun nyt kerran tytötkin.

Ja kun Kirka astui lavalle ja aloitti settinsä, nousi minusta esiin se pieni tyttö, joka lauloi noita samoja lauluja, kuunteli korvalappustereoista tuota samaa käheää ääntä.

Keikan aikana hivuttauduin pikkuhiljaa lähemmäs lavaa. Kaikki liikkeet, kaikki äänet tallentuivat mieleni muistitikulle. "Aikuistumisen kapinassa" tulin luokitelleeksi Kirkan niihin artisteihin, joiden keikalla on eturivissä sata jalkaa ja neljä hammasta. Hyppiessäni lavan kaidetta vasten ja kurottaessani kättäni kohti viiden vuosikymmenen suurinta suomimusiikin veteraania, havaitsin, että luokitteluni oli väärä. Nauroin laskettuani omat leegoni, ja todettuani niitä löytyvän runsaasti neljää enemmän. Keikalla kuultiin kaikenlaista, Ray Charlesista hevimetalliin ja Suomi-iskelmään. Ja kaikki yhtä loistavaa laatua.

Illan huippuhetki oli ehdottomasti se encorekappaleen kitarasoolo, jonka aikana Kirka tuli kaiteen viereen, katsoi silmiini ja piti kolmisen sekuntia kiinni ojennetusta kädestäni. Ja se ei ollut mikään high five. Olen siis kätellyt nuoruuteni idolia, vihdoinkin.

Ja seuraavaksi joku kysyy, kuinka voin olla näin innoissani vanhempieni ikäisestä miehestä, joka laulaa keikalla covereita? Ei kai sitä voi selittää. Ehkä vihdoinkin tajusin, mitä lapsuuden muistot ovat säästäneet. Ensimmäiset musiikilliset kicksit. Kirka. Oh captain, my captain.

Rock on.

"vaimo lähti kaupunkiin rikkaiden huvitusten perään voi jee where did I put my rifle"

Ystävän kommentti ihanasta valssista Vanhoja Poikia Viiksekkäitä... :D Onhan se tietysti aika melankolinen biisi mutta....

Töissä jälleen. Alkupäivän ruokailu jäi hieman heppoiseksi, joten töihin tullessani päätin ostaa pizzan. Roskaruokakiintiössäkin oli vajausta, sillä eilisen Ms. New Booty-illan jälkeen emme (tavoistamme poiketen) menneetkään nauttimaan Mäkkärin munkkirenkaista. Perinteinen kinkku-ananas-herkkusienipizza hupeni kiitettävää vauhtia.... Vähän liiankin. Ahdettuani kitaani kolme neljäsosaa rasvaisesta herkusta, vaivuin pöhöttyneenä tuoliini.

Olin "vihanneksiksi" ostanut myös rasiallisen viinirypäleitä. Viileitä, ihania ja mehukkaita viinirypäleitä... Vannon, että jos syön vielä yhdenkin rypäleen...
Kaksinkerroin kääntyminen (esim. kengännauhojen sidonta) on tällä hetkellä täysin mahdotonta. Olen turvoksissa kuin pallokala. Lisäksi nukuttaa armottomasti. Pitääkö sitä aina ahtaa massunsa täyteen niin, että jälkeenpäin voisi kieriä ulos toimistosta??

Vaan vieläkin tekee mieli noita halvatun viinirypäleitä... Gnnhhh. *kurottaa....*

EDIT 10 min myöhemmin: Mission grapes completed. Urkh.

Onneksi on ystäviä. Rakastan ystäviäni. Jos heittäytyy puhumaan enkelten kielellä, voisin sanoa että tunnen oloni siunatuksi, kun ajattelen miten hyviä ystäviä ympärilläni onkaan. On ihmisiä, jotka jaksavat olla tukena ja jutella vaikka keskellä yötä.

Toivon että te kaikki tiedätte kuinka tärkeitä olette. Ihan jokainen. Anteeksi että olen niin väsynyt. Niin hirveän väsynyt... Yritän kai sanoa että tämä ei jatkune ikuisesti. Oloni paranee aikanaan. Jaksakaa mua vielä...

Tekee mieli kirjoittaa jotain... Mitä tahansa, ettei olisi niin tyhjä. Kirjat makaavat pöydällä toimettomina, tarpeettomina. Lukeahan pitäisi koko ajan, mutta juuri nyt mieleni musta aukko imee kaiken auringon sisäänsä.

Ilman valoa ei näe lukea. Ja tämä koskee valoa niin silmien edessä kuin takanakin.

Missä se on päätetty, että juuri minun päässäni pitää naksua ja raksua? Missä on päätetty, että koko inhimillinen potentiani (sikäli kun sellaista on) täytyy jatkuvasti käyttää elämässä kiinnipysymiseen, räpiköimiseen tässä loputtomassa ja upottavassa suossa?

Niin, loppujen lopuksi me kaikki hukumme siihen. "Elämä kantaa". Paskanmarjat. Vain osa meistä selviää edes kahdeksaankymppiin asti, useat heitetään tästä junasta jo aikaisemmin.

Ei, ei positiivisia ajatuskulkuja tänään. Puhelin ei soi... Prinssi Oikeaa valkoisine hevosineen ei näy... Ja vaikka ajattelin, että valmistuminen työttömäksi teologiksi olisi paha juttu, niin pahemmalta tuntuu ajatella sitä, että jos meininki jatkuu tällaisena, en valmistu koskaan.

Sisälläni on epämääräinen tunne siitä, että tarvitsen jotain. Tarvitsen... En tiedä. Vetäydyn ihmisten seurasta, enkä enää anna itsestäni mitään. Takkini on tyhjä, mitä voisin antaakaan? Kaipaan hirvittävästi sosiaalisia kontakteja, mutta tilaisuuden tullen suljen kaikki ulos siitä, mitä sisälläni tapahtuu. Eikä kukaan jaksa roikkua ja odottaa että avaudun. Omaa syytäni? Ei kukaan halua seurakseen ihmistä, joka imee muiden energian antamatta mitään. Niin, sen minä totisesti teen; käytän muiden ihmisten elämänhalua, koska itselläni sitä on enää hengenpitimiksi. Toivottavasti lääkitys auttaa. Pian.

Odotan, hengitän. Päivästä seuraavaan. Kuten eräs nuori taiteilija päättää kirjoituksiaan:

Tästä tähän. Elina.

Kauden viimeiset kisat ohi. Hyvä niin, ja yksi asia vähemmän jaksettavana. Luulin, että repeäisin liitoksistani kisan jälkeen, mutta niin ei sitten käynytkään. Purkusuunta sisäänpäin. Edelleen.

Tuhannen päreinä. Ei vaan jaksa. Jään kotiin.
Ihmisen persoona jakautuu monenlaiseen; persoonaan kuuluu sekä tiedostettuja että tiedostamattomia puolia. Julkisia ja yksityisiä puolia. Julkisivuni alkaa rapista. Kun välillä kurkistan sisäänpäin, avautuu kauhujen kammio. Kiinni sellainen arkku. Keskity siihen mikä on ulkopuolella. Ellei se ole kolmipäinen koira.

Mitäs sen väliä, antaa mennä vaan. Paskaako tässä. Kaikki jäähylle. Sosiaalinen elämä? Onko sellaista enää kun olen kuin jääpuikko, sulan hitaasti vedeksi ihmisten silmien alla. Ja vesi on läpinäkyvää, melkein olematonta...



p.s. edellistä kirjoitusta editoitu närkästyneiden kommenttien vuoksi. Edaus varsinaisen tekstin alla.

En ole koskaan hävennyt sitä tosiasiaa, että en pidä lapsista. Lapset, iältään nollasta sanotaanko nyt, yhteentoista, saavat meikäläisen voimaan pahoin. En halua hoitaa lapsia, enkä todellakaan ole ajatellut hankkia omaa. Kaikki sanovat, että mieli muuttuu kun oikea mies sattuu kohdalle. Voi olla. Ehkäpä, kuten ystäväni Anna sanoi, taivas putoaa huomenna ja kuu on juustoa.

En tiedä lapsista mitään. Enkä haluakaan tietää. Olen ollut lapsenvahtina enemmän kuin terveydelleni on hyväksi. En pysty (vai suostu?) näkemään sitä, mikä tekee lapsesta niin ihmeellisen ja ihanan. Olisihan vauva varmaankin söpö, jos se istuisi tai makaisi paikallaan, hiljaa ja liikkumati. Mutta se huuto? Ruokkiminen? Ajatus vauvan rintaruokinnasta saa vatsani solmuun. Imettävien äitien näkeminen kaupungilla on riittävän kamalaa, omalle kohdalleni en kyseistä tapahtumaa kykene edes kuvittelemaan. Pukeminen? Vaipanvaihto?? Ei jumalauta, ei ikinä.

Kuten todettua, en ollut koskaan hävennyt näkökantaani. Olen ajatellut, että joillekin naisille lapsensaanti vain ei ole ajankohtainen asia. Toiset tekevät uraa tai ehkä kiinnostuksen kohteet vain ovat muualla. Viime aikoina olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että asia ei ole niin yksinkertainen. Moni vanha luokkakaveri on jo äiti, ja asia tulee esille erilaisissa yhteyksissä. Kun joudun tilanteeseen, jossa joudun paljastamaan ajatukseni lapsista, ihmiset pyörittelevät silmiään selkäni takana tai lyövät asian leikiksi. Ikäänkuin olisin vielä kitisevä esiteini, jolla ei ole käsitystä elämän realiteeteista.

En tiedä, miten saamaani palautetta tulisi tulkita. Olenko joutunut juttusille vain ahdasmielisten tai vanhoillisten ihmisten kanssa? Vai rikonko jotakin kirjoittamatonta sääntöä; naisen tulee haluta lapsi, ainakin teoriassa, "sitten joskus".

Muutaman kerran olen jopa hävennyt suhtautumistani; olen toivonut, että voisin olla luonnollisemmin lasten seurassa. Olen miettinyt, puuttuuko päästäni joku virtapiiri, joka oleellisesti kuuluisi sukupuoleni tuntomerkkeihin.

Mitä naisesta puuttuu, jos hän ei halua lasta? Onko lapsen haluaminen osa naiseutta? Tekeekö kantani minusta vähemmän naisen? Onko yhteiskunta taantumassa? Asenteet näyttäytyvät yhä konservatiivisempina. Perinteiset sukupuoliroolit ovat jälleen valtaamassa alaa. Miksi me naiset suostumme tähän?

On mielestäni kaikenkaikkiaan kuvottavaa, että ihmiset olettavat "jokaisen naisen haluavan lapsen, viimeistään Sen Oikean satuttua kohdalle". Kaikkein vastenmielisintä on se, että jopa naiset latelevat toisilleen näitä olettamuksia. Luulisi sentään oman sukupuolen edustajien pitävän toistensa, ja samalla omia puoliaan. Meillä on vapaus valita. Ja me kaikki emme valitse iloista ydinperhettä kaksine lapsineen.

EDIT 12.3.: AHDASMIELISYYDESTÄ; siskon kommentteihin;
p.s. Aina kun jotakin arvostelee, saa kuulla olevansa jossain suhteessa "rasisti". Sananakin raivostuttava, (ikä)rasismi, ei sovi tähän, tutustukaa semantiikkaan.

Toiseksi; en minä ketään henkilönä syrji, en myöskään potki imettäviä äitejä tahi lapsukaisia. Kykenen kyllä soluttamaan elämäni kaikenlaisten ihmisten seassa. (Useimmiten en myöskään mulkoile vihaisesti.) Teen vain henkilökohtaisen valinnan siinä, kenen kanssa olen lähemmin tekemisissä, kenen kanssa en. Toiset eivät halua olla tekemisissä juoruakkojen, alkoholistien tai mielenterveyspotilaiden kanssa, minä pysyttelen etäällä kakaroista.

Kolmanneksi; ei ole mitään leimaamista sanoa, että pienet lapset huutavat, kyselevät ja tarvitsevat jatkuvaa kaitsemista syöttämisen ja muun osalta. Tämä kai kuuluu ihmisalkujen elämään, mutta vittuako se minulle kuuluu, ja miksi minun pitäisi hankkiutua tilanteeseen jossa joudun moisesta kärsimään?

Ja viimeiseksi; En minä ihmettele sitä, että ihmiset haluavat lisääntyä ja saada lapsia, vaikka kirjoituksestani niin ehkä voisi päätellä. Joka kohdassa nähdäkseni puhun kuitenkin subjektiivisesti mielipiteistäni ja omista ajatuksistani. En koko kansasta. Suurin osa naisista haluaa kokea äitiyden ilot. Kuten kirjoitan; olen vain luonnollisesti ajatellut, että KAIKILLE NAISILLE se ei ole oikea vaihtoehto, ja vituttaa, kun tälle näkemykselle harvoin löytyy kannatusta. Peräänkuulutan valinnanvapautta, .... minäkö ahdasmielinen?

Ulkona on satanut lunta.

Hyvin nukuttu yö. Ensin oli kylmä, mutta kahden peiton alla juuri sopivaa. Patterit eivät kai taaskaan toimi. Mistä orastava optimismi? Näin miellyttäviä unia. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt unen, nukkuminen on ollut epävakaata. Viime yönä unessa selvitin asiat, huuto loppui. Unet kai todella auttavat ihmistä selvittämään elämänsä kipeitä tai ongelmallisia asioita. Vaaka asettuu jonkinlaiseen tasapainoon. Aivan kuin olisin herännyt koomasta. Maailma näyttää erilaiselta tänä aamuna... Yllättävän ystävällistä. Viileä lattia tuntuu mukavalta varpaissa, valoisuus ensi kertaa siedettävältä.

Pelkään, etten ole lainkaan herännyt. Odotan, että nurkan takaa hyökkää ahdistus, jonka kanssa olen jo viikkoja kulkenut käsi kädessä ja sylikkäin. Toistaiseksi on tilaa hengittää.

Ystäväni näkee minut. Valtava taakka putoaa harteiltani... Olen sittenkin olemassa. Joku näkee sen mitä olen, kuka olen, missä vaiheessa. Lupasi auttaa minua eteenpäin; ja apua minä totta vie tarvitsen. Ystävyyttä.

Shokkivaihe lienee ohi, siitä kertovat kevyempi olo sekä nämä kuumat kyyneleet. Ehkä ymmärrän paremmin. Ehkä olen pikkuhiljaa valmis irrottamaan otteeni vihasta ja kääntämään sen voimakseni. Kärsivällisyyttä vain.

When I pass you in a club
"Ooh-la-la", you gasp.
Back up boy
I ain't your toy
Or your piece of ass

-Pink-

Vitun mulkvistit. Mitään ei osata rakentaa, särkeä kylläkin, siinä olette tehokkaita. Mitä särkyi tällä kertaa, lamppu? Vai kolahtiko lattialle jonkun sydän, tallottavaksesi? Mene pois. Ja pysy siellä. Kaukaisimmassa helvetissä. Ja pala saatanan liekillä.

Sen sijaan, että lukisin sosiaalipsykologian tenttiin, kiehun kiukusta.
Hereillä pysyäkseni kulautin kurkkuuni tölkillisen Batterya, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollut paras mahdollinen ajatus. Maistelin myös puoli pussia suklaata, mikä takaa, että energiavarantoni eivät lopu aivan kohta.

Primitiivinen aggressio puskee pintaan. Sen sijaan, että istuisin kiltisti vilttiin kääriytyneenä sohvallani ja lukisin tenttiin, halajan jotakuta nyrkkeilysäkikseni. Kurkustani pääsee tasaisin väliajoin tukahtuneita ja vähemmän tukahtuneita AAAARRRRRGGGHHHH- äänteitä, ja jos kehtaisin, karjuisin kämpässäni kuin jellona. Mutta tätä miettiessäni tajusin itsekin, että se olisi aika epätervettä.

Tekee mieli heitellä tavaroita. En ole koskaan uskaltanut mäiskiä tavaroita seinään niin, että ne olisivat tyydytyksekseni rapisseet rikki ja tuhannen siruiksi. Haluan hajottaa jotain, kuulla särkyvän kilinän. Aloittaisin leipälautasesta, mutta kun se on ihan uusi ja nätti... Hmph. Me tytöt. Ensi viikolla menen kauppaan ja ostan vastaisen varalle halpaa kiloposliinia.

Mielikuvissa riehuminen helpottaa kummasti. Kuvittelen käveleväni kaupungilla, tapaavani tiettyjä ihmisiä, ja PAM -oikeaa suoraa, vasenta koukkua. Ei sanaakaan, vain terävä isku. Jäljelle jäisivät vain kengät, kuin Asterixista tutut roomalaisten sandaalit. Tunnen tällä hetkellä rystysissäni kutinaa, jonka poistaa vain ääni joka kuuluu nenäluun murtuessa.

Varokaa vain, te keltamaksaiset kojootit. Yksikin poikkipuolinen sana, ja klyyvarinne vaihtuu kätevästi toiselle puolelle päätä.

Halki, poikki ja pinoon. ROaaarrrghh.