Kauden viimeiset kisat ohi. Hyvä niin, ja yksi asia vähemmän jaksettavana. Luulin, että repeäisin liitoksistani kisan jälkeen, mutta niin ei sitten käynytkään. Purkusuunta sisäänpäin. Edelleen.
Tuhannen päreinä. Ei vaan jaksa. Jään kotiin.
Ihmisen persoona jakautuu monenlaiseen; persoonaan kuuluu sekä tiedostettuja että tiedostamattomia puolia. Julkisia ja yksityisiä puolia. Julkisivuni alkaa rapista. Kun välillä kurkistan sisäänpäin, avautuu kauhujen kammio. Kiinni sellainen arkku. Keskity siihen mikä on ulkopuolella. Ellei se ole kolmipäinen koira.
Mitäs sen väliä, antaa mennä vaan. Paskaako tässä. Kaikki jäähylle. Sosiaalinen elämä? Onko sellaista enää kun olen kuin jääpuikko, sulan hitaasti vedeksi ihmisten silmien alla. Ja vesi on läpinäkyvää, melkein olematonta...
p.s. edellistä kirjoitusta editoitu närkästyneiden kommenttien vuoksi. Edaus varsinaisen tekstin alla.