Tuijan (tuulikaisla) runoilua, jotenkin niin osuvaa...
Elämä minua huojuttaa.
Tuuli sai pääni pyörälle
ja paiskasi minut rantakivikkoon.
Parempi sekin kuin hukkua, ajattelin,
jäänpähän kitumaan,
sainpahan kunnon naarmut!
Ehkä nyt olen tarpeeksi pelottava,
tarpeeksi ruma,
tarpeeksi jotain,
pitääkseni kaukana sen tunteen, joka minut kaatoi.
Elämä satuttaa, elämä on paskaa.
Olisikin ollut niin, elämän syytä.
Ihminen se oli, joka minut paiskasi kumoon.
Ei tunne, eikä rantakivikkoon,
vaan omaan sinisilmäisyyteeni.
Yhtä pahat ruhjeet sain ja yhtä vaikeaa
sieltä on nousta.
Kasvot käsissäni, tunnustelen,
olenko hajonnut palasiksi,
onko minua enää?
Pahalta haisee omasta sydämestä vuotava veri,
se tahraa ja saa oksentamaan.
Rumalta näyttää puukottaja,
Pelottavalta aukko sisimmässä.
Näinkö muut minut näkevät?
Olenko jotain, mitä saa näin loukata?
Repiä, raapia, puukottaa, tuhota ja tappaa?
Kaikkihan sen tietävät.
Aika parantaa haavat,
sanotaan,
mutta jokainen rikkoutunut tietää
että haavat vuotavat.
Ne vuotavat,
tulehtuvat,
arpeutuvat,
aukeavat,
ja vuotavat
uudelleen,
uudelleen
ja uudelleen.
Parhaalla mahdollisella tavallakin hoidettuna
jäävät kipeät häpeän arvet,
muistuttamaan siitä,
mitä kerran oli
ja mitä ei ollutkaan....