IRC-Galleria

1. Älä varasta köyhiltä, jos he huomaavat. (Frida 6v.)
2. Älä anna vauvoille sipulia. Minä olen kerran kokeillut. (Thea 7v.)
3. Lyö toista vain jos on ihan pakko. (Henriette 7v.)
4. Älä puhu pahaa kenenkään selän vieressä. (Oscar 7v.)
5. Ole niin kiltti kuin pystyt, mutta muuten voit tehdä mitä haluat. (Glenn 6v.)
6. Kuuntele aina äitiä, ja sitä mitä äänensävyä hän käyttää. (Thomas 7v.)
7. Varjele itseäsi. (Kristin 8v.)
8. Jos joku lyö sinua, niin ole kuin et kuulisikaan. (Sebastian 6v.)
9. Rakasta Jumalaa tosi paljon, vaikka se on vaikeaa eikä häntä näy vaikka huutaisi "Tule esiin! " (Robin 6v.)
10.Älä himoitse aviopuolisosi asioita. Ja Äitienpäivänä pitää laulaa, muuten alkaa jumalaton meteli. (Tom 9v.)

Mitä rakkaus on?
"se on rakkautta kun näkee jonkun, mutta se tuntuukin mahassa. hihi" -sofia 5v

Mikä saa kaksi ihmistä rakastumaan toisiinsa?
"Luulisin, että silloin ammutaan nuolella tai jotain mutta loppu tuskin on niin tuskallista" -Harri 8v

Mitä sinun mielestäsi rakkaus on?
"Sitä että saa äitin tissistä ottaa maitoo. phih." -Liina 3v

Matka Lappiin..

2.osa (emma niin halus<3)

-Mutsii?! Faijaa?! Oottekste täällä? Lehautin kassini eteiseen ja kävelin kengillä
olkkariin.
Mitään ei kuulunu. Ainoo ääni oli se yläkerran rappusien narina. Ja ne narisi aina, vaikkei siinä kukaan edes kävellyt.
Aloin turhautua.
Pöydällä oli vain pieni lappu jossa oli siistin kaunokirjaimin tehty lappu. Se ei ollut ollenkaan äitin käsialan tapasta.

"syö perunamuusia ja lihapullia jääkaapista.
Muista että tänään on tanssiharjoituksesi klo: 16.30
Tavataan illalla.
Äiti."

Luin lapun kertaalleen ja katselin ympärille. Jotenkin liian siistiä meijän taloks.
Hetken jo mietin tulleeni väärään taloon, kunnes valkopukuinen nainen asteli yläkerran rappusia pitkin alas.
- Anteeksi, mutta mitä teette hra ja rva Kytösen talossa? taloudenhoitajalta näyttävä ja moppia kädessään pitävä nainen tiuskas mulle.
- Öö, tää on mun koti? vastasin hölmistyneenä.
- Heidän tytärhän on vasta 7-vuotias eivätkä he muista lapsista olleet minulle ainakana maininneet. palaa takaisin puoli viiden aikaan, perhe tulee silloin kotiin niin voit keskutella heidän kanssaan asiasta, sanoi nainen ja jatkoi mopilla heilumistaan.
Mä lähin ulos.

Kadut oli silti ihan samanlaisia niinkun pari viikkoo sitten, kun olin vielä täällä pysyvästi.
Silti niin ankeen näköstä seutua verrattuna Lappiin...
Kaks miestä yritti pummia multa kessua, mutta sanoin jo että ehdin lopettaa siinä myräkässä, kun lähin.
Ne ei ensin uskonu mua. Mä olin aina se, keltä sai yhen röökin, jos polttava tarve oli.
Mutta ehkä mä sitten olin niin tosissani, kun ne vaan lähti meneen, vitutus mukanaan.
Taisin jopa oikeesti olla hetken aikaa onnellinen.
Mitä multa elämältä on nyt sellasta, mistä voisin angstata?
Ei oikestaan mitään. Tai jos jotain oli, niin Nikke autto mua heittään ne ongelmat helvettiin.
Yritin soittaa Marikalle.

- Kuka vittu mun elämään tänään haluu puuttua?
- Julia täällä moi.
- Kato perkele! Suakin kuulee välillä. Miks vitussa et vastannu mun viesteihin, ja
oon muutenkin ollu niin helvetin huolissani susta..!! Tuu äkkiä tänne. Mulla on jotenkin huono olo.
- Marika, rauhotu. Missä oot? Voinhan mä tulla käymään. jutellaan sitte lisää.
- Oon täällä Hetan ja Ripan kanssa .. täällä.. täällä puistossa. meidän piti mennä..
- Niin, minne teijän piti mennä? Marika? Haloo?
Vittu. ihmeen kauppaa se kuulosti ihan känniseltä.
No, kai mä sen sieltä puistosta voin mennä hakemaan.
Tiedän tasan tarkkaa mikä puisto.
Marika ei muissa puistoissa suostu oleen kun siinä, missä me tavattiin ja leikittii hiekkalaatikoilla. Ai, siellä on niin paljon muistoja...
No, haaveilut sikseen, lähin puistoon päin. Ei sinne ollu kun parisen kilsaa.

Mitä lähemmäs tulin, sitä enemmän huudon, itkun ja naurun sekotusta kuulin.
Ripa ja Heta huusi toisilleen, Marika itki maassa ja isommat jätkät vaan nauro.
- Marika? ootsä hereillä? kyykistyin marikan viereen.
- Mua huimaa niin vitusti. otin jotain.. tai jätkät anto..
- Marika sun tapasta ei oo noikkua noiden jätkien kanssa. Niinkun sä muistat, sillon seiskalla mehän vihattiin noita. Nehän vaa diilaa Espoon jokaisen kiskan kulmilla, kuiskasin sen korvaan.
- Julia, vie mut kotii. Haluun nukkua.
- Tuu mennään, sanoin ja nostin Marikan ylös.
- Mihin sä vittu sitä nyt luulet vieväs? meillä on vielä yömyssyt ottamatta, Heta huikkas mulle ja otti sytkärin taskustaan sytyttääkseen röökin.
- Tälle neidille yömyssyt on jo otettu. Ottakaa te sen puolesta ne, ku ette Marikasta kuiteskaa huolehtis pätkän vertaa, sanoin puolihuutaen ja kannoin Marikan niiden faijalle.

- Kiitti Julia tosi paljon. Marika on ollu vähän poissa tolaltaan viimeaikoina ku sua ei oo näkyny.
- Kovasti on näyttäny viina ja huumeet auttavan sitä tyttöö mun poissaolon ansiosta.
- Älä nyt. Anna Marikalle mahdollisuus olla vielä sun ystävä. tiedät hyvin itekkin, että ootte ollu pikkukersoista asti yhessä parhaimpia ystäviä.
- No oo vittu keskenäs. Ite se mut "jätti" sillon kun rupes ennen mun lähtöö olemaan Hetan ja Ripan kanssa ja pyöriin noissa bileissä. En mä sitä sano etteikö se sais hauskaa muiden kanssa pitää, mutta.. mitä mä sulle näitä. Mun pitää mennä. moikka nyt. Pidä sä Marikasta huoli, sanoin ensikyynel poskella ja juoksin pois.

Juoksin meren rantaan. äiten ja iskän kämppä oli ihan siinä vieressä. Tai mikä olikaan, nyt se on vallannu joku helvetin muu perhe. Voiko äiti ja iskä olla kuollu? Onkohan ne eronnu?
Vai muuttiko ne yhessä sittenkin toiseen asuntoon? Ja sitten toi Marikakin..
En mä oo ikinä ollu sille noin vihanen, saatika sen faijalle. Se on kyl tosi mukava. Ehkä mä sittenkin huusin liian lujaa ja olin vähän liian tiukkapiponen. On vaan vähän sekava olo taas kun on täällä kotikulmilla.
Kävin hakemassa kiskalta paperia ja kynän ja raapustin harakanvarpailla kirjettä muistuttavan lappukäärön.

"Marika,
Tiedän että lähin pois vähän hätäpikaa ja tiiän että sait uusia kavereita ja pidät hauskaa.
Sitä mä sulle toivonkin. Että otat elämässäs kaiken irti, olin mä sitten osa sitä tai en.
Mulle tuli vaan ihan liian paha olo, kun näin sut niin huonossa kunnossa.
Mekun viimeks naurettii kiskan kulmalla niille vanhoille papoille jotka tuli kännissä selittää jotain ihan outoo. Ehkä sä vielä ymmärrät mua, mäkin yritän hyväksyy tän. Mutta tänne en oo jäämässä. Se ei sit mitenkää johdu susta -oot yks niistä, jota tässä elämässä pystyy vaan rakastaan-, vaan tää johtuu siitä että yksinkertasesti löysin sillä matkalla Niken ja Lapin. Siellä on paljon helpompi ja parempi olla. Mä selvitän vielä, mitä äitille ja iskälle kuuluu. Nähään vielä, paremmissa merkeissä<3 <3:lla Julia."

Taivuttelin paperin epänormaaliin taitoksiin ja pudotin sen Marikan postilaatikkoon.
Kello oli jo kuus.
Jos sittenkin menisin käymään 'kotona'?
Kävelin illanhämärässä talolle ja avasin oven. Avainta ei silti oltu vaihettu.
Sisällä oli lämmin olo ja pullamaisen herkullinen tuoksu.
Sohvalla istui lihaksikas bisnesmieheltä näyttävä herra (ei siis ollenkaan faijan näkönen)
ja keittiössä hääräs se sama nainen, joka mut aiemmin päivällä oli menny häätään pois.
Ylhäältä kuulu vaan lapsen leikkimistä.
Kukaan ei ollu huomannu kun olin tullu sisään ja hiippailin näkymättömänä ylhäälle.

- HEI! tulikko thää mun kant leikkimää vähäte? pieni kiharahiuksinen tyttö ilmeili.
- Miksen. Mitkä sun äitin ja iskän nimet on?
- Katliina ja laimo. ota sää tää nukke, niin mä leikin plintettaa, tyttö sanoi hymyillen.

Raimo.. kuka vittu se oli?
Katriina nyt oli äiskä. sen nyt ties kaikki täällä Espoossa, kun se sen verran kaikille tykkäs jutella..
Äitillä uus miesystävä.. lapsi? Missä vitussa faija oli?

Matka Lappiin.

Aina kun tulin koulusta, kaupasta tai mistä ikinä tulinkaan, kuulin kuinka äiti ja iskä riiteli.
Olin miettinyt jo monta vuotta että pitäskö mun jättää ne tänne omine’ nokkineen, mutten ollut päässy lähteen. Nyt se sama tunne tuli mieleen ja kalvo mua hullun lailla.
Vihdoin ajatukset sai uuden käänteen ja päätin jättää kaiken hetkeks ja matkustaa pois. Ajattelin että näin nää hommat hoidetaan.
En tietenkään mihinkään ulkomaille sentään. Lappi olis hyvä paikka ottaa vähän rennosti ja palata sitten jonkin ajan kuluttua kattoon mikä oli meininki. Ja oliko se edes muuttunut mihkään.

Äiti ja iskä oli tavallisesti riidelly, kun tulin ostarilta, paitsi tavaroita oli siellä täällä ihan hajalla.
Yritin mumista jotain mutta sanat hukku pelkoon ja juoksin omaan huoneeseen pakkaamaan.
Loppujen lopuks kassi tuli niin täyteen, että oli pakko tinkiä joistain tavaroista.

Jes, laukku mahtui viimein kiinni, vastasin itelleni ja juoksin ulos, äiti ja iskä sammuneena sohville. Kulutin aikaa potkimalla kaljatölkkiä maassa. Ajattelin, että oliko ehkä sittenkään niin järkevää lähtee pois kotoo. Oliko ehkä sittenkään niin järkevää jättää ne nyt sinne ja lähtee. Mähän olin niiden ainoo muu aihe, mistä puhua tai keskustella, muutenhan ne vaan riiteli. Mutten kuvitellutkaan että nyt palaisin kotiin ilman seikkailua. Kassinkin jo pakkasin.
Onneks sitten taksi ennähti paikalle, rojautin repun takakonttiin ja istuin takapenkille.
- Minnekäs sitä ollaan menossa? kysyi ääni edestä
- Lappiin. Kauas täältä, sepitin kuskille linssit huurustuen.
Nostin katsettani ylemmäs ja huomasin söpöt, pienet kiharat lehahtavan pojan korvien päälle. Sitten kuulin, kun se sano mulle:
- Miks sä täältä pois haluat. Onko sulla jotenkin hankaluuksia täällä?
- Ei oikeestaan. Tai no mun äite ja iskä on ihan hirveitä. niitä ei ikinä kiinnosta missä oon, ne vaan tappelee ja tätäkin on jatkunu jo niin kauan. Nyt vaan haluun pois täältä vähän rauhottuun. Ei tätä jaksa..
Ääni osoitti itsensä olevan Nikolas mutta mä sain kutsua sitä vaan Nikeks. Se kerto, että se oli aina haaveillu taksin urasta ja nyt kun se sai kortin, niin se pääsi siihen uraan. Nikke vaikutti tosi kivalta ja se tarjoutui viemään mut Lappiin.
- Mulla on jonkun verran rahaa mukana, mutten tiedä riittääkö se.. änkytin Nikelle.
- Ei sun tarvi mitään maksaa. Ostat siellä Lapissa sitten niillä rahoilla itelles jotain syötävää, Nikke vastasi ja hymyili päälle. Sillä näköjään ei ollut rahasta puute.
Joku vanha Elviksen biisi soi radiossa ja mä katselin ulos, kun puut vilisi silmissä ja raikas ilmastointi -puhallus kosketti mun kasvoja. Tuntu vihdoin hyvältä olla itsekseen, ilman että sai koko ajan pelätä sanojaan ja sitä, millon sais pullosta päähän.
- Pysähdytäänkö tähän kahvilaan kupillisille? Nikke kysyi parin tunnin ajomatkan jälkeen.
- Joo, mulla ehtikin jo tulla nälkä, vastasin unenpöpperössä nukuttua parin tunnin päikkärit.
Kahvilassa oli melko hiljasta. Pari pöytää oli varattu vanhalle pariskunnalle ja lapsiperheelle.
Ne näytti niin huolettomilta ja iloisilta. Mäkin olisin toivonu tietysti äitiä ja iskää mukaan, mutta se nyt ei oikein ollu niin helppoo. Kantaa vaan ongelmia mukana. Järjetöntä. Kaikista maailman ihanista vanhemmista, miks mä menin saamaan ne, jotka ei muuta teekään ku tappele ja sillon kun ne yrittää olla tappelematta niin molemmat istuu hiljaa sohvalla tuijottaen ulos ikkunasta, kunnes löytää sieltä aiheen, josta sitten lopulta syntyy taas… tappelu?
Nikke lupas tarjota kahvin ja me istuttiin pöytään. Se kerto mulle, ettei silläkään ollu mitenkään hyvät välit perheensä kanssa. Jotenkin kesken kahvin hörppäämisen, hönkäsin kahvia väärään kurkkuun ja aloin yskiä. Kytät. Nikke katsahti ulos ja kuin silmänräpäyksessä ja pinko vessaa kohti. Mitä tää nyt sitten oli? Taas meni pää pyörälle, ja ihan niinku muutenkin sekasi olin kun yskin kahvia väärästä kurkusta. Jäin istumaan pöytään kun kytät asteli ovesta toinen käsi aseen suojassa.
- Tunnetko Niklas Ryhästä? yksi sinipukuinen mies kysyi huolestuneena pyyhkäisten otsaltaan hikipisaraa.
Nikke.. Mitä se nyt oli menny tekemään.. huolestuin.
- En mä, miten niin? kysyin katse ikkunoissa.
- Niklas.. Tai no.. En viitsi puhua siitä ulkopuolisille. Mutta kiitos sulle nyt kuitenkin, poliisi sanoi ja kätteli mua.
Kiitos vaan.. sullekin. Nyt mun vuoro huolestua. Nikke kurkisti vessan oven raosta ja näytti kysyvää ilmettä. Ilmehdin myöntävästi ”meni jo”, ja se hipsi takasin mun viereen.
- Mitä helvettiä kytät kysyy sua ja sä meet niitä vessaan piiloon? kysyin puolivihasena.
- Kerron matkalla, mennään nyt vaan, Nikke kuiskas ja ohjas mut takasin taksiautoon.
Pitkän matkan oli kuolettavan hiljasta ennen kun se sai suunsa auki, mun toivoen PIENTÄ selitystä:
- Mä en vieläkään tiedä sun nimees?
- Julia mä oon, mutta voitko jo nyt selittää, mitä siellä kahvilassa tapahtu? katsoin odottavasti.
- Mun mutsi kuoli, kun mä olin vielä ruipelo ja iskä on ollu siitä asti ihan hajalla ja se on vaan kännänny joka helvetin päivä. Ei ollu eka kerta kun joku sen kavereista soitti mulle ”sun faijas makaa täällä baarissa ihan sammuneena” ja mä tietysti lähin hakeen sitä. Faija oli vieny auton johonkin, eikä mulla ollu autoo, millä lähtee hakeen sitä. Mä asun ihan lähellä taksiasemaa ja ”lainasin” sieltä taksia ja lähin hakeen faijaa. Kytät sai tietysti tietää siitä ja nyt ne ettii mua. Mä en vaan jaksa ruveta selittään tätä tarinaa niillekin kun paskat ne mitään ymmärtää, Nikke selitti mulle- takapeilin lasi huurustuessaan kyynelistä.
- Mikset sä voi vaan mennä ja kertoo niille tota? Ne vois jättää sut rauhaan?
- Siitä on jo kauan aikaa ja välillä ne onkin jättäny mut rauhaan, mutta taas ne on saanu aikaa hoidella sitä asiaa. Enkä mä jaksa enää kun sain ihan kortinkin jo.
- Olitko sä sillon alle 18 ku ”lainasit” sitä taksia? kysyin varovaisesti.
- Olin joo. Olin sillon hullu ja tyhmä. Mutta siitä on jo vuosi ja nyt mäkin oon 19 ja omistan ihan omankin kortin ja oon nyt virallisesti taksihommissa.
Olin ihan hiljaa. Toisaalta olis ollu ihan järkevää vaan vaihtaa aihetta, mutta saakoot miettiä nyt sitä juttua jos se kerta tuli nyt esille. En uskaltanu puhua mitään. Vaihdoin siis katseen ikkunaan. Tuntu hyvältä hoitaa jonkun toisen asioita kun aina ennen tilitti niitä muille. Mua vaan autto olla hiljaa aina kun oli paha olla, joten kokeilin sitä Nikelle kans.
- Mutta puhutaan jostain muusta, mä en jaksa itkee sitä enää. Ihan vitun noloo itse asiassa, Nikke sano hiljaisuuden jälkeen.
- Ei siinä oo mitään noloo, ymmärrä nyt. Mä oon kuule kuullu ja eläny ihan noiden juttujen kanssa lukuunottamatta kyttiä. Ne ei kyllä oo puuttunu vielä mihkään, mut tiiät mitä tarkotan. Joskus se vaan ottaa niin paljon päähän että on pakko ottaa itelleen ja asioilleen tilaa ja miettiä niitä itekseen. Usko pois, kyllä niistä niin vaan jotenkin selviää, pölisin lohduttaen.
- Kiitos. Kukaan ei ikinä oo edes yrittäny lohduttaa mua. Onneks mä voin nyt keskittyä tähän ajamiseen ja sun viemiseen sinne Lappiin, Nikke pyristeli itsestään jotain hymyntapaista virnettä.
Matkaa meillä tosiaankin oli Espoosta Lappiin, mutta mä olin päättänyt lähtee, enkä aikonu muuttaa mieltäni. Lisäks sain aivan mahtavaa seuraakin ja pääsin ilmaseks Lappiin asti. Eiks kukaan oo kade?


Tutun biisin sanat liukuivat molempien huulilla kun pysähdyttiin.
- Miks me pysähdyttiin? kysyin.
- Siks, että mä oon ihan rättiväsyny, enkä jaksa ajaa enää pätkääkään. Jos voitais nukkua teltassa tää yö?
- Ai joo. Tottakai. Sori, en yhtään huomannukaan, sanoin vähän nolostuneena.
Me kateltiin yhdessä kun aurinko meni suuren kuusiröykkiön taakse ja nukahdettiin molemmat toistemme syliin. Niin, ja muuten ihan vahingossa sitten.


- Huomenta kaunokki. Heräsithän sä!
Säpsähdin liikkumistani vaikken ite tehny mitään. Ai, mua vaan kannettiinkin autoon.
- Ai joo, taisin nukahtaa oikeen kunnolla, mumisin.
- Ei se mitään. nostin sut vaan autoon, keräsin kamat ja taas me mennään. Ainoo vaan että ei oo enää pitkä matka sinne Lappiin.
Siristin silmiä ja katselin ulos. Talot harvenivat ja vain joka toisella kilometrillä oli talo.
Espoo on erilaista seutua. Siellä saat ahtaasti mennä busseissa ja kävellä pieniä katuja talosta viereiseen.
Hymy nousi Niken kasvoille enkä mä voinut sen söpölle ilmeelle mitään muuta ku hymyillä vaan takasin.
- Perillä! Kuului toivokas huudahdus auton ratista ja mä juoksin pihalle.
- Ihanaa. Kaukana Espoosta. Miten helpottunu fiilis. Nyt vaan on yks ongelma: missä voisin asua?
- Mulla on yks kaveri täälläpäin joka on kesät Tampereella ja sillä on täällä kämppä missä voisit asua, Nikke sanoi ja penkoi kännykkänsä taskustansa.

Asia sopi ja sain jäädä sinne Niken kaverin kämppää.
Kaivoin ruokia repusta ja latasin ne pöydälle kysyen samalla haikeena:
- Millon sä sit täältä lähet?
- Mulla ei oo mitään aikataulua että kaippa mä tästä parisen tunnin päästä lähen.
- Mikset tänne vois jäädä?
- Hmm. Haluisitsä mun jäävän tänne?
- Tuskin siitä mitään haittaakaan vois olla. Voitas olla viikko tai pari, jos sulle sopii niin pystyisin vähän kelaileen mun juttuja ja selvittää päätä niistä, kattelin toiveikkaasti Nikkee.
Nikke suostui, mutta valitti tavaroiden puuttumista.
- No lainaat multa paitoja, virnistin auttavasti.
Illemmalla mä menin kävelylle Niken jäädessä kämppään lueskeleen.
Puistotie joka tihku ilosuutta. Yks penkki ja yks roskis. Romanttinen lyhty niiden välissä ja pitkä tie edessä. Päätin istua penkille. Jotenkin nukahdin tai olin muissa maailmoissa kun kännykkä tärisi taskussa. Oli tullut jo viilee auringon taas laskiessa kauniin ja pienen järven alle. Se oli viesti.


”Miks ei sua oo näkyny täälläpäin vähään aikaan. Ollaan soiteltu kotiin ja sun mutsis vaan väittää että lähit pois muttei muuta kerrokaan. :/ Meillä on ollu Hetan kans tosi hauskaa, mutta vois olla vielä hauskempaa jos säkin olisit bailuissa mukana. Ripa järkkää bileet viikonloppuna, toivottavasti tuut meidän mukaan. :) Soittele<3”
Se oli Marikalta. Mun ns. bestikseltä. Eipä olla vähään aikaan juteltu niin. Ei Marikalle voi puhua suoraan mun asioista, varsinkaan mutsista ja faijasta. Se kuitenkin vaan vastais tyyliin ”Anna niiden riidellä, pidetään me hauskaa. muuten ne huomiset bileet..”.
Yritä siinä sitten olla kun vanhemmat hajoo ja pitäis hauskaa pitää.
Tuntuu nyt siltä, että olisin tuntenu Niken kauemmin kun Marikan.
Sille on niin helppo puhua asioista. Ainoo joka tähän mennessä ei oo keskeyttäny mua tai käskeny pitää turpaa kiinni. Marikakin on alkanu oleen sen Ripan ja Hetan kanssa.
Ne ei muuta teekään kun kierrä kaupunkia eri bileissä ja vedä joka viikonloppu kännejä. Ei sellasta kaveria jaksa koko aikaa.
Alko tuleen kylmä ja tärisin. Nousin ylös ja lähin tallustaan kämpille päin.

Punasia, vilkkuvia valoja, sinipukuisia miehiä.. Mitä nyt tapahtu?
Kävelin sisälle ja virkapukuinen, parrakas mies asteli mun eteen kysyen topakasti:
- Anteeksi nuori neiti, mitä teette Nikolaksen kanssa toisen ihmisen kämpässä?
- Me saatiin lainata tätä. Nikke tuntee tän talon omistajan ja se lupas lainata meille tätä, ite kuulemma oli jossai etelässä kalastamassa ollu koko tän kesän, änkytin.
- Selvä. Siis sinä voit jäädä tänne. Nuori herra lähtee meidän mukaamme.
- Mitä? Miks? Nikke, mitä sä nyt muka olisit tehny? Kysymykset vierivät päässä ja katsahdin Nikkeen. Vaisu ilme kasvoillaa se raahattiin autoon..







Sali oli täynnä ihmisiä, mä niiden joukossa. Oli vanhaa ja parrakasta, nuorta ja siroo yksilöö. Mä, tavallinen ihminen joukossa. Mua huolestutti. Mitä ikinä Nikke oli tehnykään, mä ajattelin tukee sitä. Jos kytät vaa luulee sen tehneen jotain, ajattelin.
Ovet aukes ja kaks isoo ja lihaksikasta miestä vierellään Nikke käveli salin poikki, miesten pitäessä tiukasti hänestä kiinni. Se vietiin omaan tuoliinsa istuun ja tuomari koputti puisella halolla pöytään, haluten järjestystä saliin.
Sitten se puhu. Se puhu yhtä pitkään, ku meidän rehtori sillon ala-asteen kevätjuhlissa. Ja se oli jo aika hyvin.
Sitten seuras syyttäjän kysymykset ja syyttelyt, sen jälkeen puolustajan kysymykset ja puolustelut. Ja ristiriidat. Jostain lauseesta sain selvän että oli kyse murhasta. Niken jonkun sukulaisen murhasta. Mutta eihän Nikke mitään sellasta tekis?
Mä katselin sivusta tuolissa tilannetta ja kyynel jos toinenkin ehti jo vierähtää poskille, kun näin Niken epätoivoset katseet.
Tiesin, ettei se ollut voinu tehä mitään, mikä sais sen linnaan.
Mutta silti mua pelotti. Se oli silti niin arvaamaton ja kun en tuntenu sen taustoja yhtään niin mistä sitä olis voinu tietää?
- Nikke, tee nyt jotain! pyörittelin itsekseni sormiani.
Hetken ajattelin toivon loppuvan kokonaan.
Sitten yhtäkkiä parrakas mies väkijoukossa nousi ylös ja
puhui:
- Älkää tehkö Nikelle mitään! Myönnän. se olin minä.
Kaikkien katse kohosi ja tuomarin julma katse nousi Nikestä suoraan vanhaan ja parrakkaaseen mieheen.
- Mitä te horisette vanha kääkkä? hän sanoi.
- Minä.. olen Niken pappa. Murhasin hänen setänsä.
Niin vain suututti hänen käytöksensä. Oli mennyt ja raiskannut viattoman naisen kaupungilla. Myöhemmin sain tietää hänen olevan naisystäväni lapsi.
Kaikkien ilmeet kauhistuivat ja kahden nuoren lapsen äiti purskahti itkuun.
- En enää jaksa tätä valehtelua ja nähdä että toinen kärsii.
Sitten laittoi kädet taskuun, nousi ylös ja juoksi oikeuden ovista ulos. Poliisit tietysti lähti heti sen perään ja tuomari haki taas järjestystä, mutta turhaan. Kaikki oli sekaisin ja istunto päätettiin. Nikke siis vapautettiin.. Mä tiesin, ettei se ollut voinut tehä mitään sellasta!
Juoksin sen syliin ja Nikke halas mua onnellisena.
- Julia, sä olit ainoo joka uskoit muhun.
- Mä uskon aina suhun. Mä näin sen heti että puhut totta.
Mennään takasin mökille? ehdotin.
- En mä pysty. Mulla on asia hoidettavana. Vaikeeta uskoo papasta niin, mutta mun on haettava se takasin. Vapaana mä en sitä tuolla pidä. Anna anteeks, Julia. Tykkään susta.
Menin ihan hiljaseks ja mutisin vain hyvästejä.
- No jos soitellaa tai jotain….. oli ne sanat mitä yritin vaisusti vipertää, mutten ehtinyt Niken kuullen niitä sanoo, kun se jo juoksi ovista ulos taksiinsa.
Mä olin nyt täällä. Täällä pohjosessa. Lähdin äitiä ja iskää pakoon ja nyt oon tällasen jutun keskellä.
No onneks se ratkes, sentään jotenkin. Hyvin Niken puolesta, ettei sille käyny mitään, mutta huono vaan kun se sen pappa pääsi vapaaks. Mutta tuskin siinä kauaa menee, kun ne kytät sen saa kiinni. Jotenkin arvelisin niin, tän päivän kehitykseen verrattuna. Vaikka nääkin päivät oli sekavia, kotiin en ollut palaamassa. Jos Lappi olikin mun paikka, jossa mun kuulu elää.
Jos Nikke oli se, kenen kanssa se elämä mun kuulu kokonaan viettää.
Onneks mulla oli sen numero. Jos lähtisin sen perään ja ettisin sen, ennenkun se tekee mitään ajattelematonta.

se päivä jolloin kaikki putosi niskaan,
silloin voimat mulla punnittiin.
Se päivä milloin vielä uskoin unelmiin,
sillon multa usko parempaan tuhottiin.
Kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin,
joka kaiken turhaan antaneena uskoi parempiin. unelmiin.
kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin,
tunteiden ja sanojen, kanssa taisteltiin.

mitä tää maailma ois ilman naisii,
mutsei, tyttöystävii, omaisii

Iltasatu näin jetan tapaan:

olipakerran pieni poika.
pojalla ei ollut paljoa ystäviä, sillä hän harrasti sienestystä.
sienestys ei ollut kovin muodikas ja houkutteleva harrastus siihen aikaan.
eräänä päivänä poika istui sammalmättäällä itkien ja jutellen puille,
kunnes hän huomasi sen, maailman kauneimman sienen.
sieni kutsui poikaa luoksensa ja tämä totteli. sieni sanoi,
että pojan täytyisi syödä se tullakseen onnelliseksi.
poika ei tiennyt mitä tehdä, sillä hän halusi tulla onnelliseksi,
mutta hän halusi myös säästää uuden kaverinsa maailman kauneimman sienen.
poika mietti asiaa hartaasti, mutta päätti lopulta syödä sienen.
sienen syöminen ei ollut oikea ratkaisu, sillä poika tuhketui sieneen ja kuoli.

mikä on tarinan opetus? - kavereita ei syödä, silloin ei tule onnelliseksi

sen voi sanoo eri kielillä.
Mutta tärkeintä on kuunnella sydäntä.
Kunhan uskot itsees ja olet rohkea,
tarviit niitä suurissa tunteissa.
Tunnustat sitten ystävyyttä,
tai suurempaa rakkautta,
muista vain:
Et tarvi muuta matkaan, ole oma itsesi,
ilot ja surut, myös pettymyksesi.
Jos joku ei sua haluukaan, älä itseäs mee muuttamaan,
vaan jatka matkaa, usko maailmaan, avaraan.

Ne vaikuttaa mua päästä varpaisiin.
Yhtä nopeaa kuin huume aivoihin.
Sanat voi harkita, teot valita.
mutta paeta et voikaan tunteita.
Tää kuulostaa ehkä hölmöltä,
mutta haluan sen silti sanoa.
Ennen kuulin satuja vain äidiltä,
ja nyt ne syntyy jo minusta itsestä.

Tänään on sun päiväs loistaa
ja mulle hymyillä.
voit sitten vanhana kertoo kuinka elit täysillä
Oot mun kallein aarre
niinkun toisilla vaikkapa haave
Joka ilta tästä eteenpäin oot aina mun aate

Kuuma kaakao,
palanut kieli.
Eikös teekin kaikkien mieli?! :D

Jos Lilli ei oo sust' namupala,
sun täytyy olla kala.
Jos Lilli ei oo sust' nätti,
sun täytyy olla aikamoinen mäntti.
Jos Lilli ei sulle puhu.
siitä syntyy aikamoinen huhu.

Oot niin valloittava. ;>