IRC-Galleria

Mä en kyllä koskaan tiiä täysin mitä tehdä. Elän ehkä liikaa aina just tässä hetkessä ilman selkeetä suunnitelmaa. Tavallaan se on monesti näyttäny kannattavan, kun on saanu nähdä miten omaan elämään muotoutuu sisältöä täysin ennakoimatonta reittiä. Tätäkin kirjottaessa on melkeen pelkästään yrityksen ja erehdyksen sekä omien impulssiensa armoilla. Jaa-a, näin vois lopettaa tän kappaleen. Tai ehkä mä vielä lisään, muutan tai dellailen jotain. -Niin mä teinkin, kirjotin kaks kappaletta mukasyvällistä höpöhöpöö joka ei näyttäny kulkevan mihinkään. Stop.

Eli siis sekunti kerrallaan oleilussa on puolensa. Mutta se kyllä kääntyy pahasti itteensä vastaan kun alkaa pelkäämään tai häpeemään, on sitten niiden välissä puristuksissa eikä pysty tekemään mitään haastavampaa tai projektiluontosta. Silloon sitä vasta kaavamainen onkin. Pelkää pettävänsä itselleen asettamansa odotukset niinkuin aiemminkin tai vaihtoehtosesti varjelee itteensä liikaa, koska pelkää tuhoavansa ne asiat mistä on ylpeä.

Näiden kahden välissä oon tasapainotellu viimesen puolvuotta, kun on ollu useampia juttuja minkä suhteen oon tuntenu itteni avuttomaks. Onneks on kokemusta siitä kuinka helpolta tuntuu kun antaa vaan palaa ja sitä tilaa tarvitsis nyt. Rutiini on vaan hankala rikkoa. Kun jokin on ollu jollain tavalla tarpeeks kauan, tuntuu yritys muuttaa se mieleisemmäks väkivaltaselta.

Lempeän tukahduttava arkkivihollinen eli sotkunen hima on jotenkin onnistunu kasvamaan muhun kiinni, jolloin me ollaan ikäänkuin yhtä sen kanssa. Mä tunsin fyysistä kipua ja haikeutta kun aloin purkamaan sitä taas torstaina. Ikäänkuin hautaisin tiettyä mielikuvaa ittestäni, minkä puolesta oon varsinkin tässä kesän aikana joutunu taistelemaan. Löytyy ihmisiä jotka on latistanu mut vaan tyypiks joka viihtyy sekasotkussa ja siinä kaikki. Ehkä se on tavallaan mun parhain kaveri, joka ei vaadi multa mitään ja siks mun on tarvinnu puolustaa sitä kaikkia niitä ihmiskavereita vastaan, jotka vaatii mua luopumaan siitä.

Mut tämmönen mä oon aina. Kotiin ei taas vähään aikaan lentele amppareita, sekin tuntuu surulliselta. Ne oli kuitenkin ainoita vieraita lukonvaihtajien lisäks jotka kävi mun luona kääntymässä. Ykskin pyöri makeesti stögön päällä, vähän niinku se haluis esiintyä mulle. Pari niistä on ollu täysin arvaamattomasti sinkoilevia surisijoita, mikä sekin on tuonu mun elämään äksöniä lasiruudun takana tapahtuvan rinnalle.

Jokatapauksessa suunnitelma on nyt se, että jatkan siitä mikä on lähteny hyvälle alulle. Varmaan heti kun pääsen täältä vanhempien luota pois(ne on turussa kirjamessuilla) käytän ajan hyödyks vaikka tuskaselta tuntuskin. Tässä on kuitenkin kehittyny huiman voimakas halu muuttua. Tuskin maltan oottaa, että pääsen tutustumaan kodin uudistuneisiin ominaispiirteisiin ja pääsen kertoo sille et mä oon rakastunu.