Rippikoulussa opetettiin, että huokaus voi olla rukous. Ja että sana 'kiitos' voi olla avunpyyntö. Mut musta tuntuu, että se on toisinpäin. Kun sitä miettii oikein ajan kanssa, näin yöllä, kun miettii muutenkin syvällisiä. Ku sitä miettii. Oikeesti.
Huokaus. Kiitos.
Se on jännä miten ihmisen mieli pystyy tähän.
Älkää kysykö, mä en itekkään tiedä.
