IRC-Galleria

MÄ JA SANTTU
Kun mä eka kerran näin Santun mun sydän hyppäs kurkkuun ja hakkas hulluna. Olo oli luonnottoman typerä ja kun se hymyili mulle, samalla lailla ku se hymyili kaikille muillekin, ihan ku jokin mun sisällä ois naksahtanu nurinpäin - ja se tuntu niin oikeelta. Taisin näyttää idiootilta kun virnistin takasin, naama punasena, siinä tilanteessa muuten ei puuterit enää paljoo auttanu. Senkin jälkeen kun se jatko matkaansa paikallisen poika jengin luo mun polvet jäi tärisemään ja suussa maistui hunaja.

Sillon tunnilla, tais olla hissaa, kaikki meni ihan ohi, mä katoin Santun takaraivoa ja yritin porautua pehmeän ruskeiden hiusten läpi sen mieleen. Siinä vaiheessa mä päätin että tätä taistelua mä en häviäis. pistin leuan pystyyn ja jatkoin tuijotteluu. Päätin epähuomioida mun parhaan kaverin virnuilut naapuri pulpetissa. Sodassa ja rakkaudessahan on kaikki keinot sallittua, ystävät vois unohtua - ihan vähäks aikaa vaan tietenkin.

Seuraavalla välkällä mä katoin sitä suoraan uskomattoman värisiin silmiin, ne oli saman lailla vaaleenvihreet kun just puhjenneet uudet neulaset kuusessa mut ihan erilailla kuitenkin. Niissä oli pähkinänruskeita kohtia ja niistä tuli mieleen kesä ja minttusuklaa jäätelö. mä hymyilin sille vakaasti ja arvoituksellisesti, tai ainakin yritin, sen vastaus oli vaan hieman huvittunu hymynhäive ennen ku se katos pikaisesti hankittujen hännutelijöidensä sekaan. Ja mähän olin ihan myyty.

Katoin sitä koko ajan, seurasin kuinka se käveli ja heilautti hiuksiaan, kuinka se nauro ihan typerille jutuille. Sillä oli kiva nauru, tuli mieleen mustikka reissu mummolaan, jotenkin sen nauru kuulosti samalta kuin tunne mustikoiden putoillessa jo melkein täyteen sankoon. Ja sillä oli hymykuopat, just sellaset aavistukset. Siltä tais mennä kaks tuntii ja parikytä minuuttii päälle hurmata koko koulu.

Opettajat kehu sitä fiksuks, en mä nyt tiedä oliks se niin viisas, ei se viitannu opettajille, huuteli vaan kun osas ja oli nokkela. Tytöt katto sitä kuola valuen, urheilijan vartalolla se keräs kaikkien kateelliset katseet ja mä olin mustasukkanen, en ollu puhunu sille sanaakaan mut silti. Pojat omi sen kaverikseen innolla, se oli sentään koulun makein tyyppi tällä hetkellä, kukaan ei ees vaivautunut muistamaan kirjoittamatonta sääntöö: syrji uusii oppilaita. Kukaan ei syrjiny Santtuu, siinä oli viehätysvoimaa hymykuoppien takana, jotain sellasta joka pisti kaikki polvilleen. Se oli niin sulonen ja etäinen yhtä aikaa.

Kun pääsin kotiin mä marssin mun huoneeseen ja löin oven kiinni ja pistin levyn soimaan. En kuunnellu pahemmin, mä näin jokaisessa mun julisteessa Santun naaman ja ne hymyt muuttu sen hymyks aavemaisella nopeudella. Kun kirjotin lukolliseen päiväkirjaan, jos oli pinkit pörröset karva kannet, mun sydän läpätti uudestaan ihan vaan muistoista.

Se katto mua suoraan silmiin kaks kertaa, ja se ite asiassa hymyili, en voi uskoo että joku vois laittaa mut tuntemaan näin mut niin vain kävi rakas päiväkirja, Santussa on jotain ihmeellistä, nii ku ne sen silmät, mä katoin niihin ja tunsin uppoavani, siis ihan tosissani tunsin, tää ei oo kuviteltuu. Mä taidan olla rakastunu.

Illalla mä jätin väliin kavereiden soitot, voisin mennä norkoilee puistoon, pojat potki siellä palloo kaiket illat leikkien seuraavii Beckhameita ja Ronaldoja, Santtu vois olla siellä, sehän vaikuttaa just jalkapalloilijalta, ja sen kaveriporukka näytti olevan niitä, sit mä voisin vaik oottaa et pallo pomppais pusikkoon ja potkasta sen takasin oikein tyylikkäästi. Mä virnistän katolle ja ryntään vaatekaapille ku ois kyse elämäst tai kuolemast. Niihän se olikin nyt, se oli kyse Santusta ja siit miten se näkis mut onnistuneen pallon palautuksen jälkeen. Sinne ei verkkareissa mentäis.

Puin sitte lyhye mustan farkkuhameen ja polvisukat ja päälle avonaisen paidan vaikka oli jo lokakuu ja illat alko viilenee hälyttävällä nopeudella. En ois voinu vähemmän välittää sillon mistään keuhkokuumeesta tai muusta joist äiti mulle mainitsi ennen ku livahdin ovest pihalle. Marssin puistoa päin pää pystys, katulamput kaulakorulla leikkien. Jännitys pomppi mun mahassa miellyttäväl tavalla, viimeks mua jännitti näin paljon tanssin jouluesitykseks.

Mä kuulin kaukaa joittenkin naurua, se kuulosti ihan pojilta, mun sydän alko heti kiihdyttää ku olisin joku hemmetin maratoonari vaik kävelin rauhallisena eteenpäin. Kaivoin taskupeilin ja peilasin naamaa ja asettelin hiuksii paremmi. Totuuden hetki alko olee lähellä, jos Santtu olis siellä se ois vähintäänkin sen keuhkokuumeen arvosta.

Mä kävelin eteenpäin ja kulman takaa mä näin Teemun tutun letin vilahtavan, ne siis oli täällä. Otin naamalle viileimmän ilmeen ja lähin marssimaan hallitusti, hieman lanteita keikutellen kentän ohi, yrittäen olla tuijottamatta. Asia valkes mulle kuitenkin parissa suunnattoman nopeassa hetkessä. Ei Santtu ollu siellä, ei todellakaan, vaan Teemu ja pari sen kaverii joukkueest. Ne moikkas ku ohimennen ja hymyilin laimeasti vastaukseks, enempää en saanu itestäni irti. Kävelin kierto tietä kotiin ja mietin mikä meni pieleen. Olo oli raskas ja ontto.

Jep, mä olin rakastunu ja lujaa. Kun seuraavina päivinä näin Santun koulusta joka kerta oli ku junan kans törmäis. Hegittämine muuttu pinnalliseksi, naama alko punottaa ihan mitättömistä syistä, ruotsin kokeissa meni puolet sanoista ihan väärin ja just kun olin nousemassa palauttaa paperii tajusin että mun nimen paikalla luki Santtu sydämin koristeltuna, kumitin sen äkkiä ja toivoin sydämeni pohjast, ettei kukaan ollu huomannu mun pikku salaisuutta, niin ilmeistä ku se olikin…

…Kaikille muille paitsi ite Santulle. Herra täydellisyytenä se käveli päivät koulussa hienoissa raitapaidoissa, niin huolettoman tyylikkäänä ettei kukaan pistäny paremmaksi, monet kyl yritti, meni kas päivää sen saapumisest kun koulus oli ainakin kuus mini Santtu huonoina jäljitelminä. Mä katoin niitä pilkallisena ja nauroin niille. Mä olin aidon Santun kannalla henkeen ja vereen. Mun päiväkirjassa mulla oli jo sen sukunimi ja meil oli kaks lasta, Ada ja Jonas ja iso talo. Tiedän et se oli lapsellista touhua kosk en vieläkään ollu saanu puhuttua sille, mut sillä hetkellä mikään ei ois voinu estää mua tekemäst niin.

Perjantaina mun sydän murtu pieniin palasiin ku tuli viikonloppu, ei olis Santtua kahteen päivään, ei ennen maanantaita millon mä näkisin sen taas, sen ja sen huolitellun olemuksen. Kävelin kotiin viimassa, kaulahuivi tiukasti paikoillaan, pieni iltaretki oli saanu aikaa kurkkukivun ja sitkeen yskän. Mä olin puol matkassa kotiin ja keuhkot yritti tulla suun kautta ulos kun ystävällinen ääni mun takaa kysy halusinko kurkkukarkkeja.

Käännyin sydänkurkussa vain huomatakseni et Santtu ajo pyörällä mun takana, myntton rasia kädessä, sillä oli kaulahuivi ja vihreä takki. Sen pyörä oli punanen ruosteinen jopo takuulla sota ajoilta, sillä oli hymy ja mä kuolin siihen paikkaan. Jotenkin onnistuin sopertelemaan joot ja se ojensi rasiaa mulle, madellen pyörällään mun tahtii, ne maistu karpaloilta ja mä mietin miltä tuntuis suudella sitä just nyt. En vaan saanu tilaisuutta, se polkas mun eelle yllättävän nopeasti ja kun mun maailma vaipu harmauteen.

Sit se kääns päätään, monta metrii mun eellä ja hymyili molemmilla hohtava valkoisil hammasrivistöil.
“Sähän oot Sini, etkö ookki?” se huus mulle ja sillä hetkellä mu sielu jätti ruumii ja leijaili kovasti ylistettyyn seitsemänteen taivaaseen, mä syytän vieläkin mun vastausta tai paremminkin sen puutetta siitä, mä vaan nyökkäsin ja se mitään sanomatta polki mutkan taakse. Se tais olla viimenen kerta ku näin sen ja aattelin hyvällä.

Kotona kirjotin tietenkin päiväkirjaan uusimmat tapahtumat innosta horjuval käsiallalla: Rakas päiväkirja, se puhu mulle, Santtu puhu mulle! Ja tarjos karpalomynttoneja. Se näytti ihan jumalaiselt sen pyöräsä selässä, ihme et se pysy ees pystys! Mä menin ihan lukkoon ku se kysy mun nimee, en oikei vieläkään tajuu mitä tapahtu. Siis.. oon ihan sekasin..

Myöhemmin mun puhelin piippas, siihe oli tullu yks tekstiviesti tuntemattomast numerosta, avasin sen ja siin vaan luki: Oot sä Sini? terkkuja Santtu. Äiti tais saaha halvauksen kun huusin niin lujaa, mä pompin mun sängylle ja vastasin viestiin. En ollu ikinä ollu yhtä onnellinen. Sitä jatku puoleenyöhön. En saanu nukuttua loppu aikana. Vaan makasin pimeessä ja katoin kattoa punastus poskille. Luoja, mun unelmat toteutuis.

Lauantaina sain siltä lisää Viestejä, sunnuntaina se pyys mua kahville kaupungille, puin parhaat vaatteet päälle ja istuin meikkaamassa tunnin ja laitoin hiuksia toisen. Mä katoin peilikuvaani arvostellen, pää kallellaan. Kuluneet farkut, pitkät ruskeet mokkasaappaat ja pitkähelmanen villapaita. Mä näytin omasta mielestäni aika hyvältä, paremmalta ku pitkiin aikoihi. Ja mun kasvot ihan oikeesti hehku, siis hehku. Mut ei ihme, mähän olin saanu just auringon ja puolikuuta sen päälle.

Kahvilasa mä olin ajoissa, puoltuntii ennen sovittuu aikaa. Ku Santtu tulis valehtelisin et olisin just tullu. Neljänkymmenen minuutin pääst se oli tosi pahasti myöhässä, tunnin pääst alko näyttää että unelma mies tekis oharit. Kaks tuntii niin mä pakkasin sydämensirpaleet jätskikupista takaisin rintaan ja kävelin kotiin, niellen kyyneleitä. Mitä se oikein aatteli? Mitä mä oikein attelin? Ei kai Santun tapaset jumalat vois ikinä ihastua mun laisiin. Tunsin oloni likaises, pieneksi, riittämättömäksi ja äärettömän onnettomaks.

Kotimatkal puistos mä näin Santun, se istu penkil jalkapallo kentän vieressä, aioin mennä sen luo, ehkä sil oli joku selitys teolleen mut pysähdyin ku seinään kun näin kenen kans se oli. Naapuri luokan Hannen, ne näytti olevan jotain muuta ku kavereita, Santun käsi oli sen ympärillä ja Hannella oli sulonen hymy sen enkelin kasvoilla, mustat kiharat valu sen valkosen pipon alta ja sen kermanvaalea iho hohti kilpaa valkosen takin kanssa, se näytti lumienkeliltä ja Santtu sen prinssiltä.

Mä käännyin ja kiersin puiston kynnet kaivautuneina kämmeniin. Suru oli ammottava aukko rintakehässä ja olin varma et mun sydämen viimeisetkin rippeet makas nyt ojavedessä haavoilla riitejäästä. Kotona omas huonees mä itkin katkeria kyyneleitä ja mietin miks mä yleensä olin elossa. Nukahin kuuelta iltapäivällä ja nukuin koko yön läpeensä. Aamulla olin ku zombi, meikit levinneitä ja hiukset takussa, kiskoin rähjääntyneet vaatteet pois päältä ja pesin naaman kylmäl veellä.

Meikkasin uuestaan, vaihoin puhtaat farkut ja pakkasin repun. Masentuneena menin kouluun. Santtu hymyili mulle luokan ovella. Mun veri alko kiehumaan.. Miten se jätkä kehtas sen jälkeen mitä se teki mulle? Oli niin helpompaa vihata kuin antaa anteeksi, saati sitten surra, mulla oli luonnetta ja päätin kääntää sen täysin Santtua vastaan. Etenkin sen jälkeen kun näin sen ruokavälkällä Miran kanssa nurkan takana kaulailemassa.

Se jätkä oli peluri. Sillä ei ollu tunteita. Herra täydellisen alla oli yks helvetinmoinen paskiainen. Sillon mä jäädytin itteni tehokkaalla tavalla, ihailen vieläkin sitä tunnetilaa jonka sain aikaa yön itkun jälkeen, seuraavalla tunnilla mä menin suoraan Miran luo ja pamautin et Santtu pyöritti useampaakin kun sitä. Olin aika ilkee, mä myönnän sen, sanoin et luuliko se et siin ois jotain erikoista, kerroin samaan hengen vetoon kaikki Hannesta puistossa ja mun kahvila katastrofista. Mä näin heti ettei se halunnu uskoo.

Lisäsin vaan katkerana takasin luulet sä et Santtu ois sellanen ihminen joka raahais tyttöystäväsä nurkan taakse ihmisiltä piiloon ku se haluis kaulailla? Santtu on niitä jotka ripustais sut jalustalle ja kuljettaisi sua joka paikkaan jos se välittäis susta aidosti! Se tais tepsii, Mira lähti paikalta järkyttyneenä, mä kulin iltapäivällä että se oli pannu poikki Santun kanssa aika suurella kohtauksella ja sit Reetta oli juossu itkien pois, kai sekin oli ollu yks Santun hoidoista. Tunsin vaan kylmää tyytyväisyyttä. Ja olin pirun onnellinen kun olin saanut kostettuu ja kunnolla.

Lähin samana iltana lenkille, puhelin soi siinä vaihees ku ehin pururaalle. Avasin sen ja kuuntelin ensin järkyttyneenä, sitten pirullisesti hymyillen Santtua kun se raivos mulle. Mitä kaikkee se sano mä en ees muista. Pahoja asioita kuitenkin. Se väitti rakastaneensa Miraa ja huus et mitä mä oikein sanoin sille , se sano et oon käärme joka rikkoo muitten onnen, heitin takaisin kylmällä äänellä:
Rakastit sä Miraa samalla lailla ku Hannea? Tai Reettaa? Sä et tiedä rakkaudesta mitään

Ja sit mä löin luurin kiinni, se oli rohkein ja vapauttavin teko mun elämäs. Kävelin loppu matkan kotiin olo ihmeen kevyenä. Murtunutta sydäntä ei ihan heti korjattaisi mut ainakin olin päässy pahimman yli, päässy sen itserakkaan pikku Santun yli joka kuvitteli itestään liikoja, en voinu uskoo siinä vaihees kuinka en ollu huomannu mitään sen kaksnaamasuudesta, mutta ei ollu huomannu kukaan muukaan kai, Hollywoodissa se jätkä sais oscareita sata näyttelijän taidoista.

Ja siellä pururaalla mä hymyilin. Ja hämärä peitti mun lumiset lapsenkasvot.