IRC-Galleria

Tuuli nousi hitaasti etelästä, lämpimänä ja pumpulisena. Naisen puku liimautui vartaloon, hän hymyili kuten rakastellessa miehelle, joka asetteli noppia ja pelilautaa tummalle pöydälle. Mies nosti katsettaan, antoi katseensa olla vaiti.
- Rakas, meidän pitäisi aloittaa.
Nainen nauroi jännittyneenä, ja asettui pöydän toiselle puolelle. Hän nosti nopat käteensä ja vieritti ne tummaa puista pintaa pitkin, kumartuen niiden ylle uteliaana. Hän virnisti voitonriemuisesti.
- Pisteet riittävät!
- Mutta eivät ne muuta olosuhteita.
Mies kosketti melkein huolestuneena naisen kättä. Nainen veti kätensä pois, nosti päänsä pystyyn.
- Minä aion tehdä parhaani joka tapauksessa.

Eräänä päivänä, jossain kaupungin kohinassa, kaksi ihmistä näki toistensa kasvot ja tiesi, että näiden kasvojen vierestä herää. He olivat kauniita, vahvoja ja samanlaisia, he olivat heikkoja, herkkiä ja erilaisia, ja toistensa omat, vaikka eivät vielä silloin halunneet. Toinen uskalsi nähdä enemmän väistämättömyydestä, kohtalosta, rohkeni alistua sille mitä piti tapahtua. Toinen pakeni, juoksi yöhön ja toisten syliin, mutta huomasi ettei voinut paeta mihinkään sitä, jota rakasti haluamattaan. Hän palasi, jolloin oli aika toisen epäillä, pelätä, odottaa pahinta ja itkeä salaa, rakentaa muurinsa vahvoiksi sitä vastaan, jota rakasti, joka rakasti, mutta kuilut ovat ikuisia. Niiden yli ei rakenneta siltaa.

He lähentyivät ja loittonivat, löytämättä kohtaa, missä tuuli ei raatelisi, missä hiljaisuus antaisi rauhan. He makasivat syysöiden pimeydessä, toisiinsa solmittuina, toistensa tuoksussa ja silmät avoinna aamun tunteina pohtivat miksi tämä maailman rakkain on niin kaukana, niin saavuttamaton. Toinen suuteli nukkuvan rakkaansa niskaa, tuoksuvaa ja lämmintä, ja rukoili, että he löytäisivät sillan, koska maailma ilman toista oli kuin kuollut lintu.

He syyttivät toinen toistaan, solvasivat ja heittivät pieniä teräviä koukkuja toistensa arimpiin kohtiin. He ihmettelivät itseään jälkeenpäin, hautasivat kasvojaan käsiinsä, itkivät omaa julmuuttaan, kyvyttömyyttään ja kaipuutaan toiseen, joka oli ihaninta ja niin pelottavan kaunista, ettei sitä uskaltanut uskoa omakseen, ei enää huomenna, ei ihan tänäänkään, ja pelko kolisteli heidän huoneissaan, kylmännihkeä ja vihainen pelko. Punasilmäisen pelon varjossa värjötti pieni valo, pieni arka sitkeä valo, joka joskus sai heidät heittäytymään toisiinsa kiinni, silittämään, koskettamaan hellin käsin kaikkea sitä, mitä he pelkäsivät liiaksi.

Nainen nousi ylös pöytää tönäisten, hän tärisi. Mies katsoi häntä säikähtyneenä.
- Pystytkö jatkamaan?
- Miksi meidän pitää tehdä tällaista? Miksi meidän pitää viedä kaikki? Kuka tästä nauttii?
Nainen peitti kasvot käsiinsä, kyyneleet valuivat sormien välistä kuin pienet purot. Hän laski kätensä ja katsoi miestä, nyyhkytti ja istui alas.
- Pystytkö jatkamaan, rakas?
- Pystyn minä.
Nainen istui hiljaa paikalleen ja kokosi nopat yksitellen käteensä.

He yrittivät olla urheita, hetkittäin he onnistuivat, mutta niin hauras oli pienen valon kaje, että pimeyteen he tottuivat. He muistivat maailmansa olleen toisenlaisen, he muistivat keitä he olivat, mutta kaikki oli liian sekaisin, liian hämmentävää. Toinen syytti toista syyttämisestä, toinen ei osannut olla oikein. Toinen teki jatkuvasti väärin, toinen ei ollut oma itsensä. Toinen oli oma itsensä ja suututti sillä toisen. Toinen suuttui ja oli julma, haavoitti toista pahasti. Haavoittunut taisteli haavojaan vastaan, lopuksi pyysi toista sitomaan haavat. Toinen ei jaksanut, hän halusi jäädä ja mennä pois. Toinen ei tiennyt jääkö toinen vai meneekö pois.

Eikä eräänä päivänä ollut jäljellä kuin kaksi väsynyttä soturia, uupuneita kaikkensa antaneita, jotka katsoivat toisiaan vakavasti, kerrankin pelotta kerrankin syvää rakkautta ja valoa täynnä ja tiesivät, että oli vain yksi tie. He eivät tienneet miksi, eivät yhtäkään syytä tai perustelua, ja he nukkuivat yönsä toisissaan kiinni, rakastivat sinä yönä enemmän kuin ketään koskaan olivat pystyneet tai pystyisivät myöhemminkään. Toinen pakkasi toisen tavarat, antoi sydämen kiven ja siunauksen, ja luopui siitä, mitä oli eniten elämässään halunnut. Kun he eivät surultaan kyenneet kuin kuiskimaan, he suutelivat ja muistuttivat viimeisen yönsä lohdusta toisiaan. He luopuivat, hyvästi ja maailmasta tuli kuollut lintu. Hyvästi se, jota rakastin, hyvästihyvästi, linnut eivät lennä enää, mutta me muutumme ja meistä tulee toisia.

Nainen nousi pöydästä, viskoi nopat pitkin huonetta, otti pelilaudan, repi sen kahtia.
- Minä en halua tätä, minä en halua tästä osallisuutta!
Mies katsoi käsiään ja istui vaiti.
- Minä ymmärrän, että heidän pitää oppia, mutta me veimme heiltä kaiken! Kuulitko sinä? Me veimme heiltä kaiken!

Nainen oli huutaessaan tarttunut miehen käteen, ja piti sitä sydäntään vasten. Hän piti miehen kättä sydämellään, ja hänen katseensa oli tuskaa täynnä. Mies painoi päänsä käsivarttaan vasten.
- Emme me vieneet kaikkea. He tietävät, että heidän pelaajansa rakastavat toisiaan. He antavat kaiken toisilleen anteeksi, koska me rakastamme toisiamme.

Nainen katsoi alas, kahta kauas toisistaan joutunutta hahmoa. Heidän silmänsä olivat surusta tyhjät, jonain päivänä he nauraisivat jo vähän, jonain päivänä enemmän.
- Ihmiselle yksi elämä on ikuisuus. He joutuvat kantamaan tätä ikuisuuden. He eivät näe tälle puolelle. Me tiedämme, ettemme vieneet heiltä kaikkea, he eivät tiedä.
Mies hymyili ja tavoitti naisen kättä. Nainen veti kätensä pois, ja käveli hitaasti ovelle.
- Kulta, tämä oli vain peliä. Miksi otat sen niin vakavasti?
Nainen kääntyi äkisti.
- Rakkaista rakkaimpani, jos me teimme tämän heille, oletko koskaan tullut ajatelleeksi, kuka pelaa meillä? Mahtavatko he olla meille armollisempia?
Ovi sulkeutui, ja huoneessa oli hiljaista.

Ulkona harmaita puita tanssitti tuuli, joka oli kääntymässä pohjoiseen. Jossain kaukana, tuulen kohinan lomassa, kuului ääni, jonka olisi voinut kuulla vain jos olisi tiennyt, mitä kuunnella. Nopat oli jälleen heitetty.