IRC-Galleria

Tässäpä minä pitkästä aikaa kökötän päiväkirja silmieni edessä, enkä edes oikeastaan tiedä miksi.
Perjantaina minulla on yo-koe ruotsista ja se pelottaa. Olen tietenkin parhaani mukaan yrittänyt unohtaa koko asian: äsken söin muffinssia, sitä ennen ihailin Dog The Bounty Hunteria ja näiden kahden välissä kuuntelin erästä haitilaista kappaletta. Olen lamaantunut, en halua koskea kirjoihini, enkä varsinkaan kerrata sanajärjestystä tai partisiipin perfektiä. Olen ajatellut, että jos koe on henkeäsalpaavan vaarallinen tai jos näen siinä vain outoja salamerkkejä niin tällöin saatan lamaantua. Näin se tapahtuu: jäykistyn hieman kilpikonnamaiseen asentoon ja kaatua kupsahdan jäykkänä lattialle, sitten valpastun ja konttaan pois (krypa iväg ut ur klassen), konttaan ohitse koulumme kahvion, vahtimestarin kopin (vaktmästares vackra hytt), jatkan matkaani ulos rakennuksesta, konttaan pois Tampereelta, Nokian kohdalla otan nokkaunet (tupplur) ja Kainuussa pysähdyn erään punaisen talon kohdalle ja tulen siihen tulokseen, että tähän on paras pysähtyä (sätta sina gränser). Nukun yön ja aamulla konttaan takaisin Tampereelle. Housuni ovat ihan puhkikuluneet polvista (mina manchesterbyxor) mutta se ei haittaa. En kuitenkaan kontannut liian lujaa, joten pystyin ihailemaan Suomen kaunista luontoa (leva på naturens villkor).
Ja siitä kokeesta ei sitten sen enempää.