Ei tätä verenvuotoo pysty tyrehdyttää serveteillä,
turhaa perkeleitä manaat syytettyäs enkeleitä.
On enkeleiden tehtävänä lentää
eikä laahustaa sun kanssas tien penkereitä.
Tiesin et oot oikeas mut silti pyysin anoen,
etten jäisi yksin alla kiitoradan valojen,
mut eihän päivänsäde sovi siihen kaamokseen,
johon pakotin sen jäämään siltä siivet katkoen.
Mustelmatkin sattuu mut sanat halvaannuttaa,
sua parjaan samaan aikaan kun saarnaan rakkautta.
Ei tää oo ihan sitä mitä alkuun kuvittelit,
ku piiloutuu papin kaapuun luciferi.
Yhä useammin otan käteen atraimen,
en kätke enää pahuutta vaan käsken karjaisten
jälleen tuomaan asun käärmeennahkaisen,
ja pyyteettömyys on tunnetila järjenvastainen.
Sua käytän hyväkseni, tarviin sijaiskärsijää.
Eikä neiti ruususet osaa varoo värttinää.