IRC-Galleria

Tapojeni mukaisesti kun tuppaan olemaan enemmän tai vähemmän tahattomasti persereikä jotakuta tai jonkun arvoja kohtaan, ei henkilökohtaisuuksilta säästytä. Tänään...ei ole maata näkyvissä.

Kukaan sitä ei myönnä, kukaan siltä ei välty, kukaan siitä ei puhu. Mutta me, rakkaat käyttäjäpervot, olemme tekopyhiä. On skitsofreenisen hämmentävää miten vielä pubeista ja palstoilta löytyy eksyneitä jotka ovat vilpittömästi yllättyneitä ihmisen perusvaistosta asettaa oma etunsa muiden edelle. Ja nyt puhutaan ihan meistä perusvalopäistä, ei yksinhuoltajaäideistä tai elinluovuttajista.

Case in point: Kun sinisellä lippiksellä ja vaarin metsästystakilla huoliteltu nuori jamppa tiedustelee mappi ojossa ihmisoikeustietämystäni, saatan (mutten kuitenkaan) pysähtyä ja vaihtaa sanasen, mutta pimeässä mielessäni tiedän etten ole allekirjoittamassa vitosen kuukausittaista keskoskaappirahoitusta Sudaniin. Miksi? Kaksi sanaa, body language. On eri asia omistautua työlleen ja selvittää tarkoitusperiensä taustat, kuin opetella kolme pykälää ihmisoikeusjulistuksesta sekä Amnestyn historiikki röyhistäen samalla kuinka kuusi jalatonta ugandalaisvauvaa sai riisiä suomalaismielenosoittajien kiertoviestien seurauksena. Usein olen saattanut olla väärässä, mutta erektiomainen jäykkyys, takeltelu ja hikoilu kertovat minulle "se kymppi menee muijani kierukkaan, ei Päiväntasaajalle."

Ihminen tekee työtä saadakseen rahaa, turvatakseen taloutensa, kattonsa, hyvinvointinsa. Uhraa jopa vapaa-aikaansa faksaten karjaraportteja Taiwaniin. Näinä aikoina meillä ei juurikaan ole pelivaraa työnantajamme tai työympäristömme suhteen. Miksemme siis ole rehellisiä itseämme kohtaan? Sanotaan että kaikesta hyvästä tulisi olla kiitollinen. Kysy kymmeneltä suomalaiselta tyytyväisyyttään elämäänsä. Viisi vinkuu asuntolainoista vaikka firmassa korkeammalla on enää katto, kahden kohdalla pomo tai vaimo on homo mutta auto uusi, toiset kaksi tekevät kolmivuorotyötä selvitäkseen, ja se yksi onnekas popsii sossumuroja.

Silti, bussien seinissä ja raksaseminaareissa painotetaan duunissa viihtyvyyden merkitystä. Jos et rrrakasta asfaltin tasoittelua neljäntoista tunnin vuoroissa, ansaitset parempaa, and so on..ah, kusetuksen tuoksu vahvistuu kesäisin. Työehdot kiristyvät, bonukset poltetaan ja johtaja nauttii jupiterin kokoista eläkettä. Mutta heikkouttamme sekä pakon edessä alistumme raatamaan. Tuhoamme itsemme "suuremman hyvän" puitteissa vaikka sisällä kiehumme. Vähemmästäkin sitä siis pitää silmällä ettei anoppi koske mun kaljoihin.

Ehkä olisi näppärämpää palata metsästäjä-keräilijä -aikaan? Ei rahan aiheuttamia paineita tai verokarhuja, vaan kolme villisikaa karhuntaljasta. Sopeutuminen voisi käydä jälleen helpoksi..


Ainiin ja jotta välttyisin viranomaisilmoituksilta, on tietenkin myönnettävä etten tiedä mistään mitään vaan heittelen paskaa seinille, lämpimikseni. Jutut eivät millään edes voisi koskea jokaista yksilönä, joten ellei ammattiliitosta ole tulossa soittoa, pidetään mielipiteet juttua, ei minua itseäni koskevina.

ps. tämä on suora kopio kuvakkeesta, jonkun tuiki tuntematton muistiinpanosta, joka sattuu olemaan samaa mieltä ja muotoillut asian niin että sen ymmärtää joku muukin kuin kirjoittaja itse. ja tätä tullaan levittämään paljon