Tänään olisi ollut se päivä. Päivä, jolloin olisin ratkennut hyvästä olosta, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Mutta elämä on katkeran suloista paskaa. Mikään ei mene niinkuin me suunnittelemme. Nyt on enään pahamieli ja vitutus jäljellä. Kello 22:40 olisi ollut se ensimmäinen kohokohta seuraavaan kahteen viikkoon minun elämässäni. Silloin olisi alkanut pääsy paratiisiin. Tuohon kuuman kosteaan paratiisiin, joka sijaitsee kaukana kotoa. Siellä, missä ei olisi ollut huolia koulusta, ei kylmästä ilmasta eikä mistään muusta kuin seuraavasta ruokapaikasta tai vaarasta polttaa ihoaan. Tuolla kauniissa paratiisissa olisin viettänyt monen monta hyvää hetkeä. Olisin katsellut pitkää ja valkeaa hiekkarantaa ja turkoosin sinisenä hohtavaa merta. Olisin nauttinut erikoisen hyvästä ruuasta ja kylmistä kieltä turruttavista ja suloisista elämän nektareista. Olisin herännyt hiestä märkänä keskellä yötä. En pahaan uneen enkä ahdistukseen, vaan kosteaan ilmaan. Olisin herättyäni huokaissut onnesta, kävellyt parkekkeelle katselemaan yön pimeydessä huojuvia palmuja ja iloisena nauravaa kuuta. Seurannut kauampana illanvietosta hotelleihin palaavia iloisia ihmisiä. Tämän jälkeen olisin palannut tuohon pehmeeän vuoteeseeni ja vaipunut takaisin syvään onnelliseen uneen. Mutta elämä ja ihmiset on julmia, toiveeni ei toteutunut ja jouduin jäämään tänne kylmän ja paskan keskelle.
Olin joutunut jäämään Suomeen.
