IRC-Galleria

... mutta ei sentään Satakunnan Työssä. Satakunnan Kansassa kyllä kuun alusta saakka. Täällä on kauhean kivaa ja mielenkiintoista. Ainakin toistaiseksi on ollut. Ja hyvä niin.

Eläminen on muuten kohtuullisen samanlaista kuin aina ennenkin. Yksi vuosi lähempänä valmistumista, kissat ovat edelleen taloudessa, samoin avovaimo. Saas nähdä, koska uskalletaan mennä kihloihin. Viisi vuotta ja hieman ylikin ollaan seurusteltu. Tänäkin kesänä on taas kahdet tuttavapariskuntien häät. Pitäisikö sen sitten luoda paineita? Eihän tässä mistään kilpajuoksusta ole kyse, vaan elämästä. Jos elämän ajattelee kilpajuoksuna, on maalissa niin nopeasti kuin mahdollista. Eikä se käy laatuun. Itse olen asettanut tavoitteeksi olla hengissä vielä silloin, kun Pori täyttää 500 vuotta. Silloin olisi komeaa istua Raatihuoneenpuistossa ja todeta, että tämähän meni hyvin, elämä nimittäin ja todeta myös se, että loppua ei ole vieläkään näkyvissä.

Epilogi julkaisi cd:n. Se tuli kuunneltua jokin aika sitten läpi pienessä kankkusessa. Vaikkakin levyyn voi kauttaaltaan olla tyytyväinen, on päätösraita, Eihän ikinä muututa pahoiksi, ollut kovin läheinen jo sen tekemisestä asti. Touko-kesäkuussa 2003 olin mukana erilaisissa sosiaalisissa tapahtumissa, jossa sain seurata tietynlaisia ihmissuhdekuvioita sivusta. Tästä heräsi ajatus saada aikaan lakoninen, ymmärtävä kappale siitä, mitä ihmiset ovat tänä päivänä ja mikä ihminen on kenties aina ollut. Ei kauhean vaatimaton teema, mutta biisihän syntyi. Sävelpuoli lähti alulle sattumalta: eräänä sunnuntai-iltana olimme Antin ja Tommin kanssa Epilogin treenikämpillä, ja ilmoille tuli biisin intro, joka silloin toi mieliin kultaisen 1980-luvun, Cindy Lauperin Time after Timen ja tietty Policen. :D Oli selvää, että tässä olisi se värssy johon tuo tarina yksinäisyydestä, inhimillisyydestä ja ihmissuhteisiin liittyvistä toiveista sopisi. Muistin kahvilassa aiemmin samalla viikolla kuulemani juopon pariskunnan äänekkään sanailun. "Mut san ny Reiska ettet sää o paha, sää et o paha!". Tästä tuli lopulta biisille nimi, Eihän ikinä muututa pahoiksi. Fraasissa kiteytyvät samalla uuteen ihmiseen ja ihmissuhteeseen liittyvät massiiviset odotukset, pelot ja nykyaikana yhä useammin epätoivo. Tällaisen asetelman löytää helpoiten parisuhteesta, mutta samasta meiningistä on kyse myös missä tahansa muussa ihmissuhteessa. Taustalta keskeisenä löytyy myös yksinäisyyden pelko. Tämä leimaa maailmaa nykypäivänä enemmän kuin mikään.

Sittemmin biisiä on rukattu jonkin verran. Tosin perusrakenne on aika lailla sama. Nyt ralli on uuden äänitteen päätösraitana, sillä paikalla johon vähän tunnelmallisemmat kappaleet perinteisesti parhaiten sopivat. Lopputulos on kokonaisvaltaisesti täysi näkemys siitä tunteesta, jota on pyritty välittämääkin ja josta on pyritty kertomaan. Olen ylpeä, että saimme juuri tuon biisin valmiiksi siinä muodossa kuin se on. Samaa voi toki sanoa kaikista muistakin värssyistä, mutta itselleni juuri tuo kappale on hirmuisen tärkeä, vaikkakaan itsetekemät tekeleet eivät yleensä kuunneltuna paljon tunnu missään. Eiväthän ne ole yksityisomaisuutta, vaan yleiseen käyttöön luotuja.

Yleisestä käytöstä puheen ollen, olin työvuoroni alkaessa liikuttunut huomatessani täältä galleriasta ihkuboksin, johon oli siteerattu Eihän ikinä muututa pahoiksin avainsäettä sen kertosäkeestä. Olen toivonut ja uskonut koko biisin olemassaoloajan, että se voisi olla jollekin tärkeä kappale. Itseasiassa luulen, että varsin monet voisivat löytää siitä jotain lohduttavaakin. Olen iloinen siitä, että laulu on muodostunut jollekin tärkeäksi. Niin sen pitikin.
Jatkossa samaan teemaan palataan ehkä laajemminkin, jahka nyt tekstejä ja biisejä töiltä saadaan poikain kans aikaiseksi.

Mutta, tämmöistä se on. Nyt on aika palata sorvin ääreen. Jos tämä päiväkirjamerkintä poikii keskustelua tai kysymyksiä, niin se on mahtavaa. Palaillaan.