IRC-Galleria

Ei sitä voi äkkinäinen aavistaa miten elämä osaa ajautua aina vaan samoihin uomiin. Turtunut ajautuu vahingossa entiseen elämään vaikka vannoi kautta kiven ja kannon ettei niin kävisi koskaan.

Olen löytänyt itsestäni jälleen kerran työnarkomaniaan taipuvaisen, makeanhimoisen, univelkaisen stressaantuneen elävän kuolleen. Voin vain todeta, että jarrut on hävinneet taas kerran.

Pahinta tässä on se, että en osaa lopettaa. Mitä tää sitten muka tekis???

Kulje mun kanssani, pysy mun rinnalla.
Estä mua vajoomasta, pidä mun pää pinnalla.
Pysy mun mukana, kulje mun kanssani.

"Älä hyväksy elämääsi mitään sellaista fyysistä tai psyykkistä väkivaltaa, joka heikentää omaa käsitystäsi itsestäsi. Sinun kehosi on osa pyhintä naiseuttasi ja sinulla on siihen täydellinen määräysvalta. Jos sinua ja rajojasi ei kunnioiteta, kerää voimasi ja lähde pois."

Ja näinä aikoina kävi niin, että sieluni pirstoutui. Sydämeni särkyi sen tuhansiksi palasiksi, pieniksi siruiksi pitkin maailman kyliä. Ja ilma jota hengitin saastui. Ajatukset jotka ennen niin kirkkaina kulkivat sumentuivat. Silmäni peittyivät vuolaista vesistä, samentaen näköni niin etten enää erottanu väkijoukoista ketään. Se mitä vaalin ja mihin halusin uskoa katosi. Se kaikki toivo jota joskus tunsin kulkeutui repalaisten myrskypilvien mukana kaukaisuuteen niin etten niitä enää tavoittanut vaikka miten yritin. Sillä hetkellä jouduin nöyrtymään, laskemaan katseeni ja polvistumaan. Maan kylmyys tunkeutui sisimpääni ja silmäni mustuivat. Sydämeni jäätyi ja silmiini syntyi jääriitteinen verho. Tuo hyinen maan syleily iskosti mieleeni pelon. Sen suuren valtavan kuristavan pelon. Sen tunteen joka on ihmiselämän helvetillisimpiä oloja. Ja sinä päivänä, sinä piinaavan jäisenä hetkenä, lupasin itselleni sen pyhimmän. Ei enää ikinä.

Elämä siirtyi sitten Porvooseen. Työpaikka järjestyi mutkien kautta tutusta paikasta. Helpottunut olo vaikka synkältä alkoi jo näyttää.

Ei uskois, mut asioilla on oikeesti tapana järjestyä. Ärsyttävä klisee mut niin totta. Voi viikuna. :D

Jalat ilmassa pitkin tietä.
Pyörällä päästään, mieli kireä kuin viulun kieli.

Resuisilla siivillä, levottomin mielin jatkaa matkaa,
mutta vain sen aikaa kun siivet jaksaa kantaa.

Ei osumia enää, ne ei kannata kauaa.