IRC-Galleria

Mirrors on the ceiling/
The pink champagne on ice/
And she said ’we are all just prisoners here, of our own device’/
And in the master’s chambers,/
They gathered for the feast/
The stab it with their steely knives,/
But they just can’t kill the beast//

Last thing I remember, I was/
Running for the door/
I had to find the passage back/
To the place I was before/
’relax,’ said the night man,/
We are programmed to receive./
You can checkout any time you like,/
But you can never leave!//

Kenet ottavat keinuun?/
sillä jumalat näyttävät kuinka se heiluu/
ylhäällä leijuu/
ja jo huomenna syvälle kuiluun painuu//

ajelehdin välillä taivaan ja maan/
en oo mut oon valmis kuolemaan/
saa nähdä korkeimmat huiput ja yön tummimman/
vauhti keinussa kiihtyy//

syytön kaikkeen syyllinen/
eikai kukaan voi hulluudessaansa viihtyy/
jos tänään pohjalla/
niin huomenna katon pilvistä maailmaa kaukana alhaalla//

"Se joka ei kestä mua huonoimmillani, ei ansaitse mua parhaimmillani". En muista kenen suusta tuon joskus kuulin, mutta ne olivat viisaita sanoja. Tosi ystävät punnitaan siinä pysyvätkö he, vaikka ei aina olisikaan pelkkää iloa, hauskaa ja naurua. Ei ilossa mitään vikaa ole, ei tietenkään! Mutta ihminen joka kaikkoaa kun pitäisi kestää jotain yhdessä, on ihmissuhteena arvoton. En ole koskaan voinut sietää ihmissuhteita, jotka perustuvat vain hauskanpitoon. En jaksa ihmisiä joiden kanssa ei voi keskustella mstn syvällisestä, oikeasti merkitsevästä asiasta. Mitä ihmeellistä siinä on, et joku pitää sun seurasta sillon kun teillä on hauskaa? Miten se kertoo, että tulisitte toimeen? Kaikkihan siihen pystyvät. Itse en tee mitään ihmisellä, joka kaikkoaa ensimmäisessä tositilanteessa. Vielä vahvemmin tämä pätee tyttö/poikaystäviin. Suosittelen samaa muillekin.

Näin myös ruokajonossa ensimmäistä kertaa keski-ikäisen ruskeahiuksisen naisen, josta minulle myöhemmin selvisi, että hän oli osastolla, koska se oli "ainoa paikka, jossa on turvassa vainoajilta". Hänen talonsa ovea oli joku rynkyttänyt ja ikkunoihin koputeltu ja hänen lapsensa olivat ehdottaneet turvalliseksi paikaksi osastoa. Mielestäni oli surullista, että he olivat suruissaan tehneet niin, koska eivät tienneet mikä muukaan helpottaisi heidän äitinsä pelkoa ja harhoja. Nainen itse uskoi vahvasti olevansa osastolla juuri turvassa -ei hoidossa harhojen ja voimakkaiden psykoottisten pelkotilojen vuoksi. Lisäksi näin taas toisen huonetovereistani ja myöhemmin, eräänä iltana toimintahuoneessa (jossa olin juttelemassa naiselle, koska en halunnut nähdäkkään sakkea, joka oli pettänyt toiveeni olemalla ensin superkiinnostunut ja huvittelemalla siten exiensä kanssa. Olin huoneessa saamassa muuta ajatteltavaa. Ennen tätä minulla oli ollut ihana hetki saken kanssa tuossa huoneessa aiemmin, mutta siitä vähän myöhemmin) minulle selvisi, missä olin nähnyt hänet aiemmin. Vuosia aiemmin erään silloisen lukiokaverini kanssa istuimme kerran postitalon kirjaston edessä ja nainen, jolla oli pitkät punaiset hiukset tuli luoksemme julistamaan jumalan sanaa. Olimme uteliaita, vaikka molemmat suht ateisteja olemmekin. Nainen tuntui osaavan raamatun ulkoa ja osasi perustella raamatun kohdilla jokaisen vastaväitteen. Tuo naisparka oli siis "seonnut" uskon sivutuotteena ja sain sitä hetkittäin todistaakkin. Hän luki raamattua,mumisi ja välillä huusi sen kohtia itsekseen. Hän sanoi kuulevansa jatkuvasti Hyvän ja Pahan taistelun päässään ja välillä paha voittaa ja käskee häntä tappamaan tai kiduttamaan muita tai itseään. "Pois saatana, Lucifer", hän kertoi huutavansa silloin itselleen. Myöhemmin kun hän tiesi jo, että oli vaihtamassa osastoa Kellokoskelle, jonka Sakke oli kertonut olevan aivan kamala paikka täynnä kirjaimellisesti täysin järkensä menettäneitä (minutkin uhattiin paria kuukautta myöhemmin laittaa sinne ja Sakkea oltiin myös usein uhattu), hän halusi rukoilla minun ja kaikkien minulle tärkeiden puolesta (Hän suhtautui tyynesti kellokoskelle menoon "Hoitaja sanoi, että se on mukava paikka", hän sanoi. Minua suretti, että hoitaja oli valehdellut naiselle). Se oli pelottavaa katsottavaa. Hän huojui edes takaisin ja mutisi taas. Halusin kuitenkin varmuuden vuoksi, että hän siunaa elämämme. Kai jotenkin ihan "varmuuden vuoksi" (entä jos jumala onkin olemassa ja arvostaa hänen tekoaan). Etenkin halusin hänen rukoilevan siskoni puolesta, sillä en halunnut siskolleni tapahtuvan mitään vain siksi etten antanut rukoilla. Irrationaalista ateistilta, eikö? Yhdessä vaiheessa hän sanoi, että oli saanut itseensä jumalan hengen, joka kertoi millainen MINÄ olin lapsena. Hän osui oikeaan siinä, että itkin hillittömästi lapsena miltei joka päivä ja osasi kuvailla vaatteita, joita minulla oli lapsena ollut. Hän sanoi, että jumala on pahoillaan että joutui antamaan minulle lapsena niin paljon pahaa, mutta se oli vain niin paljon kuin pystyin kantamaan. Lopuksi minulle selvisi, että naisella oli ollut väkivaltainen, seksuaalisuusvastainen perhe, joka hakkasi jos nautti jostakin, pukeutui avonaisesti tai edes meikkasi. Nainen joutui lapsena lukemaan raamattua uupumukseen asti. Nytkin hän luki saman kohdan mekaanisesti uudelleen varmaan satoja kertoja kuin noiduttuna ja uupui siitä silminnähden raunioksi. (Toisto on puolustautumismekanismi. Eräs vanha dementikkomies, olen kuullut, jatkoi ruoan lapioimista suuhun vielä silloin kun ruoka oli loppunut. Hän jatkaa liikettä loputtomiin, jos kukaan ei keskeytä häntä.) Ambulanssi tuli hakemaan naista Kellokoskelle. Hän vilkutti iloisena hyvästiksi minulle ja lupasi muistaa minua, siskoani ja sakkea rukouksissaan. Hän ei tiennyt, millaiseen helvettiin joutuisi. Hänen jälkeensä huonetoverikseni tuli nainen, joka pikemminkin oli tulossa poispäin Kellokoskelta (vaikka hän itki hillittömästi ja oli silminnähden sairas).

Heräsimme joka aamu puoli kahdeksan (tai siis silloin piti herätä, monet potilaista heräsivät tosin aiemmin). Ruokatarjoilu alkoi ja taas piti jonottaa. Tällä kertaa pääsin tarkastelemaan paremmin, minkälaista porukkaa täällä oli; vanha nainen, jota myöhemmin kutsuimme sen mustahiuksisen pojan (kutsutaan häntä nyt vaikka Sakeksi, Sakke on kiva nimi) kanssa hammaskeijuksi, koska yksi hänen etuhampaistaan oli valtava ja irrallaan muista hampaista ja emme tienneet hänen oikeaa nimeään. Toiseksi näin ruskeahiuksisen, kauniin tytön, joka oli erittäin hidasliikkeinen ja flegmaattinen. Hän käveli kuin huumattuna ja juuri ja juuri tajusi, mitä piti tehdä "Vahvat tropit", ajattelin. Myöhemmin sain tietää, että tyttö oli vähintäänkin pahan luokan nymfomaani ja väitti panneensa useampia tuon osaston (ja läheisten suljettujen osastojen) psykiatreja, psykologeja ja hoitsuja (olivat ne sitten miehiä tai naisia). Myöhemmin, kun riitelin Saken kanssa (olin nimittäin jo rakastunut häneen ja tulin heti mustasukkaiseksi, kun monet jotka tulivat tervehtimään häntä osastolle olivat ex-tyttöystäviä ja vielä kauniita sellaisia, ja joiden kanssa hän myöhemmin piti vähän liiankin hauskaa huoneessaan ja menetti oikeuden pitää omia vaatteitaan, meikkejä tai kännykkää ja oikeuden kulkea osaston ulkopuolella. Minulla ei edes ollut vielä mitään oikeuksia, sillä vasta sisään tulleet eivät saa tehdä mitään, ennen kuin on selvitetty, miten paha itsemurhariski he ovat. Niinpä sitten mustasukkaisuuteni takia välimme kylmenivät ja se antoi nymfomaanitytölle tilaisuuden iskeä ja yrittää Sakkea omakseen. Loppujen lopuksi se olin kuitenkin minä, joka sain hänet -sillä kertaa.) Lisäksi näin huonetoverini, aasialaisen näköisen naisen. Hän ei itkenyt tällä kertaa, mutta lapioi suuhunsa keittoa melko toivottoman näköisenä. En voinut olla spekuloimatta, miksi hän oli surullinen. Yhdessä vaiheessa kysyin; hän ei halunnut takaisin kotimaahansa. Hänellä oli siellä lapsi, vaikeat olot ja ilmeisesti liian vähän rahaa kotiin vietäväksi, valtava pelto, jolla hänen naisena täytyi työskennellä ja ankara, väkivaltainen mies. Hän oli jo pakannut ja ehti hädin tuskin hyvästiä sanoa, kun hänet jo tyrkättiin "terveenä tuotteena" takaisin ulkomaailmaan kuin liukuhihnaa pitkin.

Matka McDonaldsiin

Haukottelin uupuneena. Edellisyö oli taas mennyt painajaisia nähden ja olin säpsähtellyt hereille vähän väliä. Väsyneenä muistelin näkemiäni unia ja minua kylmäsi, kun mieleeni palasi jälleen kammottava mielikuva Charliesta pimeässä metsässä harrastamassa goatsea Charlien enkeleiden edessä. Onneksi Edward oli maannut vieressäni koko yön syömässä hiuksiani ja lohdutti minua hieromalla jääkylmää vaginaansa minua vasten. Herttainen ele rauhoitti minua ja sai minut unohtamaan painajaismaiset mielikuvani. Silti kärsin ja kiduin todella paljon, kuten aina. Tällä kertaa aiheena kärsimykselleni oli se, että olin aamulla löytänyt nenäni alta Hitler-viikset. Siksi minun täytyi välillä käpertyä tuskaiseksi palloksi ja nuolla anustani.
Nyt istuimme yhdessä hänen sadoista urheiluautoistaan ja Edward ajoi suunnilleen äänennopeudella, mikä on tietysti aivan realistista. Hän ei välittänyt vastaan tulevista autoista vaan kaahasi suoraan niitä päin rusentaen ne kauniiksi läjiksi keskelle tietä.
"Sinä olet niin rohkea", sanoin lumoutuneena.
"Vämppyyrit eivät yleensä välitä ihmisten hyvinvoinnista, mutta kuten tiedät, minä urheasti kunnioitan heidän henkeään enkä koskaan puraisisi heistä palastakaan tai muuten vahingoittaisi heitä", Edward sanoi epämuodostuneen vino hymy huulillaan.
Minulle tuli halu nähdä hänen lumoavan kauniit paskanruskeat silmänsä, mutta koska hän oli kääntänyt katseensa tiehen, en nähnyt niitä. Siksipä kiipesin auton avoimesta ikkunasta konepellille ja liiskasin naamani tuulilasiin Edwardin edessä. Tuijotin hänen lempeitä ja salaperäisiä silmiään ja tyydytin itseäni vauhdista ja vipinästä nauttien.
"Bella, tules pois sieltä", Edward sanoi huvittuneena. Hänen suupielensä nyki taas. Se johtui Touretten syndroomasta, joka on vämppyyrien keskuudessa yleistä.
"Oletko huolissasi minusta, rakas huppanani?" sanoin samalla kun ruma naamani lätistyi yhä pahemmin tuulilasiin.
"En tod", Edward sanoi ja litisti D-kupin rintojaan raivokkaasti yhteen. En tiennyt, miksi hän teki niin ja hämmennyin niin paljon että halusin tappaa itseni. "Minua vain hieman oksettaa ja haluaisin yrjötä huppuusi."
"Ai, ok", sanoin ja kiipesin takaisin sisälle autoon. Huomasin että nenäni oli vahingossa jäänyt tuulilasiin ja kävin hakemassa sen. Palattuani takaisin autoon Edward laattasi takkini huppuun. Hän katseli minua hetken arvioivasti ja yllättäen hänen huulilleen levisi epämuodostunut hymy. Hän nauraa kihersi ja lörttäsi hupun päähäni.
"Edward, tuo tuntuu niin hyvältä!" voihkin. Unohdin jo kymmenennen kerran sinä päivänä, miten hengitetään, koska Edward oli niin ihana ja kaunis mies. Toisin sanoen hän oli siis homo. "Paskanna päälleni, rakas!"
"Säästän sen myöhemmäksi", Edward sanoi ja katsoi minua salaperäisesti. "Olemme kohta perillä McDonaldsissa, ei hätää. Saat pian ruokaa." Lihotan sinua joulua varten, sinä herkullinen ihminen, kuulin hänen lisäävän mielessään.
Saavuimme McDonaldsin drive in -luukulle. Siellä Billy Black istui myymässä.
"Hei, Billy!" sanoin yllättyneenä. "En tiennyt että työskentelet täällä."
"Juu, intiaanigigolon hommat eivät enää oikein tuottaneet rahaa", hän huokaisi. "Olen kuulemma liian pienirintainen. Mutta jostain minun on saatava rahani kokaiiniini."
"No aha", Edward sanoi raivoisasti. Hän oli ailahtelevainen. "Haluan ravintoa. Minulle yksi medium-kokoinen mukillinen verta ja Bellalle McPaistettuTiikerinPaska ja kaksi McKeitettyäJeesusta, kiitz."
"Hetki pikkuruinen", Billy Black sanoi hilpeästi, nousi tiskin takaa ja käveli takahuoneeseen. Huomasin ettei hänellä ollut housuja, ainoastaan korkokengät.
Odottelimme hetken tilauksiamme. Yhtäkkiä näin Edwardin hytkyvän hiljaisesta naurusta.
"Mikäs sinua naurattaa, rakkauteni?" kysyin hurmaantuneena. "Sain orgasmin kun tyydytin itseäni salaa Billya ajatellen",Edward sanoi synkkänä. "Elämäni on hyvin hankalaa. Mennäänkö naimisiin?"Silloin sain hirmuisen paniikkikohtauksen ja söin itseni.

Valehtelin. Tietenkin. Akuuttipäivystyksen lääkäri kysyi peruskysymyksiä, kuten: "Onko kotonasi välineitä, joita voisit käyttää itsemurhayrityksessä ja oletko harkinnut niiden käyttämistä tähän tarkoitukseen." "Ei, en. Tämä oli aivan väärinkäsitys. Paha olo meni jo ohi. En ole koskaan tehnyt mitään itsetuhoista tosissani [Yeah right! Mitä nyt vähän työntänyt radion antennia pistokkeeseen ja rakentanut verhoista ja nyrkkeilysäkin rautakoukusta hirttoköyttä. En siis vain harkinnut vaan aktiivisesti käyttänyt. Ja vieläpä addiktoitunut nautintoon itsekidutuksesta]." Valehteleminen oli ehkä tyhmää, eihän minua voitu auttaa, jos en kertonut ongelmistani totuudenmukaisesti. Mutta pelkäsin, enkä halunnut osastolle. Nyt palaan takaisin peruskertomukseen. Eli siihen, jossa jo olin osastolla. Huonetovereitani oli kaksi. Aasialaisen näköinen nuori nainen (josta minulle tuli heti mieleen, että hän ei ehkä edes tiennyt olevansa mielisairaalassa. Ehkä hänet oltiin löydetty itkemästä Helsinki-Vantaan lentokentältä, tuotu tänne, kun maahanmuuttovirasto ei osannut käsitellä itkevää naista ja kun hän ei suomeakaan osannut niin ei voinut kertoa, mikä on hätänä ja pumpattu täyteen rauhottavia, vaikka ongelma olisi ollut ratkaistavissa tai ei olisi mitenkään viitannut itsetuhoisuuteen. Itse asiassa palaan samanlaiseen teemaan myöhemmin erään vanhan naisen kohdalla, tuolla naisella ei nimittäin välttämättä ollut "mielisairautena" kuin hämmennys ja hankala elämä. (Olikohan minullakaan), toinen huonetoverini oli pitkähiuksinen, hoikka ehkä kolmikymppinen nainen, joka näytti tutulta. Myöhemmin keksin, miksi. Lähdin ulos huoneestani. Etsin sopivan kokoisia kenkiä (sillä nämä olivat valtavat) ja lisää sukkia (oli helmikuu. Sairaaloissa on kylmä). Parempia kenkiä ei ollut tarjolla, mutta lisää sukkia sain. Laahustin valtavissa kengissäni olohuoneeseen, jossa muut potilaat katsoivat televisiota. Television takana oli ikkunasyvennys, jossa oli kaktuksia ja muita kasveja ja siitä näki bussipysäkeille ja ulkona (vapaudessa, onnekkaina) käveleviä ihmisiä ja erään lastentarhan pihalle. Syvennys oli viihtyisä ja siinä oli kaksi tuolia. Istuin toiselle. Mustahiuksinen poika istui viereeni, katsoi minua ensin varovasti ja sitten selkeämmin. Taukoamatta, laajoin pupillein ja aloitti jutustelun. Puhuimme kaikesta mahdollisesta (hänen elämästään esimerkiksi, ja siitä, miksi hän oli osastolla mutten kerro siitä nyt mitään, tai ainakin vielä harkitsen kertoisinko, koska tämä on tosi kertomus ja hän tuskin haluaisi minun kertovan omista asioistaan tässä). Hän kertoi minulle kaikenlaista (että eräässä toisessa osastossa, jossa hän oli ollut (p7) oli ikkunat pleksilasia ja jos niihin heitti tuolin, se kimposi takaisin. Minusta se oli viihdyttävää ja piristävää). Hän vei minut oleskeluhuoneeseen ja pyysi kuuntelemaan ja katsomaan läpi eräästä sumeasta lasimaisesta ikkunasta. Näin hahmoja ja kysyin, mitä ne olivat. Hahmot tulivat välillä lähemmäs seinää ja kolahtivat siihen, välillä pysyivät kaukana. "Toi on p3, siel o iha hulluu. Noi on niin lääkkeis siel. Ne vaan kävelee zombeina päin seiniä. Siel on myös lepositeet. Mä olin sellasis p7:lla." Kysyin mitkä lepositeet ovat ja hän vastasi niiden olevan se sängynnäköinen, johon leffoissa näkee joskus rimpuilevan "hullun" tulevan sidotuksi. Niissä on jaloissa ja käsissä kiinnitysremmit ja remmi rintakehän yli, ettei voi rimpuilla. Poika ihmetteli, etten ollut koskaan nähnyt livenä lepositeitä. Olin järkyttynyt. Hyi saatana. Sairasta. Ja samaan aikaan niin uutta, eksoottista ja kiinnostavaa. Menimme takaisin syvennykselle. "Noist kaktuksist puutuu. Anna käsi!" annoin käteni ja poika pisti sitä yhden kaktuksen piikillä. Se ei sattunut vaan tuntui mukavalta. Kuin huumaavalta. "Siistii!" Revin itsekin pari piikkiä. Kello oli 22:20. Hoitajat katsoivat meitä lämpimästi. Mutta nyt heidän oli pakotettava meidät nukkumaan (nukkumaan menoaika oli ollut jo kymmeneltä). Ihmettelin, miksi kaikki asettuivat jonoon hoitajien kopin eteen "Nyt jaetaan iltalääkkeet", poika selitti. Sain kaksi valkoista pilleriä ja poika sai omansa. Kysyin hänen pillereidensä nimiä ja vaikutusta ja ne osoittautuivat vahvoiksi lääkkeiksi. Varmaan 20 kertaa vahvemmiksi kuin omani. Minun vuoroni tultua hoitajat neuvoivat, että ekana yönä kannattaa ottaa pilleri nukahtamiseen (vaikutus kestää 3h, sitten nukkuu omillaan). Suostuin. "Mene suoraan sänkyyn. Lääke vaikuttaa heti. Sen vaikutus on aika vahva", hoitaja vihjaisi. Olin kuitenkin ensikertamaisen naiivi ja ajattelin pystyväni käymään vessassa,jonne sitten nukahdin. Tulin ulos hieman nolona "Nukahditko?".Onneksi olin saanut pillerin nukahtamiseen. Aasialaisen näköinen nainen itki hiljaista itkua koko yön ja olisin halunnut pystyä auttamaan tai edes rohkaistua kysymään, mikä häntä satutti.

Olin jälleen Kullinien talossa. Siellä olivat parhaat ystäväni, viikottaiset hoitoni, melkein kaikki, joita raiska... rakastin. Katselin Kullinien täydellisiä, kauniita, upeita, marmorinvalkeita kasvoja ja tunsin taas raastavaa tuskaa

"Minä..." aloitin kärsien. "Minä nuolen itseäni sieltä", tunnustin. Yhtäkkiä Edward ilmestyi huoneeseen.

”Edward”, henkäisin.
”Yeeeaah, baby”, Edward sanoi ja hieroi jääkylmiä genitaalialueitaan puolikuollutta ruumistani vasten. ”Yeah, say my name, bitch, say it… Aah…”