IRC-Galleria

Joka kerta kun jotain tapahtuu täällä piskuisessa Suomessa, kaikki kohahtaa ja voivottelee, tirauttaa pari kyyneltä ja päivittelee miten maailma on kamala paikka ja "mihin tää Suomiki on menossa". Viimeistään kuukauden päästä jatketaan taas niinkuin mitään ei olis tapahtunut. Ja sitten ihmiset liittyy "RIP"-yhteisöihin, vaikka eivät henkilöä/henkilöitä tunteneetkaan. "No oltais me parhaita kavereita oltu, jos oltais tutustuttu paremmin." Ollaan ns. hengessä mukana, koska "onhan se kamalaa kun se ja se kuoli, emmä sitä tiennyt, mutta kosketti niin syvästi". Ja lehdet jauhaa sitä samaa paskaa "hän oli fiksu, mukava, aina iloinen". Eiku aattelin, että lehteen kirjotettais "Hän oli aika idiootti, ilkeäkin usein, angstinen."

Haloo..mua todellakin oksettaa tällanen! Vois avata silmät todellisuuteen!

Kyllä, maailma on julma paikka, ihmiset on sairaita, väkivalta kukoistaa, MUTTA niinhän se on helvetti aina ollut! Ihan aina! Voitte vaikka heti ottaa lähimmän historian kirjan käteenne ja selata hiukan tapahtumia menneiltä vuosikymmeniltä ja vuosisadoilta, vuosituhansilta. Tätä tää on aina ollut, ihmisiä. En tajua mitkä ruusunpunaiset lasit päällä ihmiset elää kunnes taas tapahtuu jotain, joka ylittää uutiskynnyksen. Iltalehti ja Iltasanomat, Seiska ja muut roskalehdet mässyttelee toisten tragedioilla. Ihmisiä kiinnostaa toisten epäonni, surevilta ystäviltä, läheisiltä, tullaan kyselemään: "Voi, surullista, saako kysyä miten se kuoli?". Halutaan tyydyttää se oma uteliaisuus, että päästään taas kauhistelemaan maailman julmuutta ja epäreiluutta ja samalla taputetaan itseä olalle ja tajutaan hetken idiotismissa: "onneks se en ollut minä".