sarvipäällä karvainen häntä roikkuu koipien välissä.
vuoren mustan sisässä se kulkee riiviö rinnan sisässä.
ja sillä on sisarensa päivänsäde vankinaan, se pitää sitä omanaan.
vaan sitä uskalla ei kuin matkan takaa tuijottaa.
ja yötä yksin kulkee kaksonen maailman loppuun asti miettien mikä on outo tunne rinnassa.
ei raukka rakkautta tunnista.
kevät ei riisu hamettaan, odottaa valoa saapumaan, piilostaan.
sillä halla korpikuusen alla vain tiukentaa otettaan.
päivä riutuu vuoren sisässä, nuolee haavojaan, kuolee pois,
kun ei kaksonen tahdo käsistään päästää tätä kauneutta.
kun toinen riutuu pois, heikkenee,
niin toinen miettii miksi pahenee tuo outo tunne polon rinnassa.
ei raukka rakkautta tunnista.
ei silmä näy pimeässä, eikä kulkijasta tästä varjoa lankea.
ei hengityksen huurua näy, ei jälkeä jää kun se käy valkoista hankea.
päivänsäteen ottaa syliin, matka tuonen kylmiin kyliin alkaa ankea.
on pimeä tie ja kyyti jäinen, vastassa joukko tuhatpäinen, kuolonkankea.