IRC-Galleria

Mä tiesin varsin hyvin mitä musta puhuttiin ja juoruttiin. Mulla oli lyhyt pinna ja taas kerran olin todistanut sen. Tyynesti mä olin koittanut kieltää tätä ja sanonut etten ole. Poika alkoi nauramaan ja väitti vastaan.

En ollu tottunut siihen, että ihmiset puhuivat mulle tavalla, jolla poika oli puhunut. Vähättelevästi ja alentavasti. Oikeastaan, kukaan tuntematon ei enää tullut puhumaan mulle, enkä mä ollut ikinä siitä välittänyt. Mulla oli oma kaveriporukka, jossa mä viihdyin enemmän tai vähemmän hyvin, enkä kaivanut ulkopuolisia elämääni.

Mä olin niille se johtajahahmo, mä käskin, muut tekivät. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut mun valtaani jengissä, ja mä olin ollut tyytyväinen siihen, ettei kukaan pystynyt määräilemään mua. Mä laadin säännöt ja kerroin koska niitä piti rikkoa.

”Kiitos”, sanoin pienellä ja heikolla äänellä. Mä en ollut vuosiin kiittänyt ketään, se sana ei vain kulunut yleiseen sanavarastooni.

Mä olin muuttanut tyylini kertaheitolla vieläkin rohkeammaksi ja epätavallisemmaksi.

Koulu alkaisi huomenna, joten luultavasti mä olisin jälleen huomion keskipisteenä, jos pukisin uudet vaatteet ylleni, korostamaan uutta tukkaani. Hymyilin ajatukselle, rakastin saada huomiota, herättää keskusteluja.

Katseet kääntyivät ja huomio kiinnittyi muhun. Jälleen kerran, mä onnistuin tekemään sen. Järkytin ihmisiä, sain heidät joko rakastumaan tai vihaamaan. Herätin keskustelua ja olin huomion keskipisteenä. Tähän mä olin pyrkinyt.

Matkalla mä moikkasin kaikille tutuille, ja loin murhaavan katseen kaikille muille. Mä halusin näyttää, että vaikken ollut nähnyt puoliakaan pariin kuukauteen, mä en olisi luovuttamassa paikkaani muille. Mä tunsin itseni yhä kuninkaaksi, jonka edessä kaikki muut polvistuivat.

Mä en pystynyt muistamaan, koska olisin viimeksi ajatellut ketään positiivisessa muodossa. Mä löysin aina ensimmäisenä virheet, joista huomautella. Asiat, jotka eivät sopineet kuvaan, sanat jotka eivät kuuluneet lauseeseen.