Elämän tuulissa taipuneet männyt
ojensivat karheat kouransa
muistokivien takaa.
Ne näyttivät kasvavan niistä käsistä,
jotka olivat aikoinaan
kivi kiveltä tätä maata raivanneet,
teitä ja taloja rakentaneet,
meren jäisissä tuulissa koviksi kuivuneet
ja pyykkitupien lipeässä lionneet.
Ne koskettivat jokaista kappeliin menijää,
kuin äiti koskettaa nukkuvaa lastaan;
ääneti sanoen:
Kunpa minä voisin sinun surusi kantaa.