Unelmat olikin vaan unelmia, aidan toiselle puolelle typeriä kuvitelmia.
Haluais olla rauhas, vaikken haluais ku tajuais mitä sitä haluais.
Mä tarviin aina jonkun johon asettaa toivon, sillä ilman sitä toivoa ei oo,
ja ilman toivoa ei jaksa kahlata tässä paskassa, toivo et mä pääsen perille, saa mut jatkamaan.
Monesti mä oon asettanu toivon johonkin henkilöön ja
todennu että; vittu ei tää toimikkaan,
ja joka kerta se viiltää samalla tavalla, se
on vitun raskasta jatkaa taas.
Kun alkaa tottua pettymään, alkaa kyynistyä,
tähän asti mä oon selvinny, toivo ei oo menny – se on sussa.
Kuka tätä maailmaa selvin päin jaksaa, ja miksi jaksais?
Tykkään unista liikaa, hereillä vallitsee inhorealismi, unissa peilistä menestyst tsiigaa,
hereillä nisti.
