IRC-Galleria

Keinoja kaihtamatta kohti määrittelemätöntä määränpäätä.

"Taas on se tunne, että on maailmana heitetty, eikä voi itse päättää elämänsä suuntaa. Haluaisi hautautua jonnekin lämpimään ja jäädä. Maailma on kylmä ja pimeä, sakea ja huuruinen. Aina on kiire, jalat lipeävät eikä edes tiedä, minne on menossa.

Kansalaisista on tullut kuluttajia, ja suurin osa ihmiskunnasta on kusipäitä ja pässejä. Auringonhalaajat muuttuvat kyynisiksi ihmisvihaajiksi, ja minustakin tulee äkäinen ja kylmä mytty. Onnellisilla on muovinen hymy.

Ympärilläni on tyhjää ja viileää. Kaikki löytyneet siskoni ja veljeni ovat pudonneet syvään kuiluun, vaikka heidän piti aina olla rinnallani. Pelastajani käsi on suuri, mutta se sanoo, että vain minä pääsen. Se sanoo, että pääsen valoon, jos jätän kaiken. Että saan kermaa ja lämpimän uuninkyljen ja että käsi silittää unohdukseen kaiken pahan. Minä vihaan sitä. Se sanoo, että kaulapanta on pehmeä, sitä ei edes huomaa.

Minä olen väsynyt ja yksin. Miksi näin pienen olennon pitää tuntea näin paljon? Sen ääriviivat eivät riitä kaikkeen siihen odotukseen ja raivoon. Onneakin on liikaa, osa piti jo heittää pois.
Minä sihisen ja sähisen ja käperryn kallionkoloon ja toivon, että kevät minut herättää."

Onko olemassa mitään surullisempaa kuin sateinen ja harmaa kevätaamu?
Ei.

Vihdoin Maailman Kirjat ovat menneet sekaisin. Ovatko ne olleet koskaan missään järjestyksessä, ja jos ovat, niin kuka ne järjesti ja milloin, ja oliko se ainoa oikea järjestys?

Epämääräisesti onnellinen nainen voisi sanoa, että on tullut vallattua talo, oltua putkassa, ja juhlittua niin paljon, että sielu kutittelee ja ylistää taivaiden enkelivarpaita.

Oloni on kuin jollakin hiton päivänsäteellä, joka ei voi elää menninkäisen luolassa.

Pitäskö tänne muka kirjottaa jotain?