IRC-Galleria

Huomenna on jo syyskuu.

Keinutuolini on epäergonominen.

Kesä alkaa muuttua syksyksi ja pitkästä aikaa elämäntilanne on aika lailla sama kuin edellisenäkin vuonna. Suuria mullistuksia ei ole viimeisen vuoden aikana tapahtunut.

Tänään töistä tullessani eräässä loivassa ylämäessä tulin ajatelleeksi, että ehkä elämällä ei olekaan minulle enää mitään tämän parempaa annettavaa. Ja jos elämä todella on tällaista, haluan rahani takaisin; olen tähän saakka laskenut sen varaan, että tämä on vain epämiellyttävä vaihe ja loppuu ihan kohta. Mutta kaikki mihin toivoni olen pannut on osoittautunut pettymykseksi enkä viitsi enää kuvitella, että joku (tai jokin) ihme toisi pimeyteen valon. Tässä tämä pääruoka nyt on, syöhän ennen kuin se jäähtyy.

Se oli niin kamala hetki, että oli pakko koukata sivutielle kotiin menemisen sijasta. Siellä metsän keskellä polkiessani päässä soi Kwanin Late ja mietin, näinkö ihmiset katoavat, aivan tavallisena tiistai-iltapäivänä yhtäkkiä ja varoittamatta, kun arkea ei kerta kaikkiaan enää kestä. Mitä jos minäkin saan psykoosikohtauksen ja sukellan suolampeen, jota luulen Tähtiportiksi? Ei sitä koskaan voi tietää. Sulkekaa mielisairaalaan jos ajatus pelottaa, ei se minua itseäni pelota.

Tällä kertaa kuitenkin palasin harharetkiltäni kotiin. Lehtimyyjä soitti ja tarjosi minulle Keskisuomalaista tarjoushintaan. Otin tarjouksen vastaan. Se on ihan mukava lehti. Se tuli minulle viime syksynäkin jonkin aikaa, ennen kuin tilasin Hesarin.

Olen aivan tavallinen kansalainen Keski-Suomesta. Lähestyn teitä näin kirjeitse, koska en tiedä kuka muu enää voisi auttaa. Äänestin teitä toisella kierroksella, koska mielestäni ymmärsitte pienen ja vähävaraisen ihmisen ongelmat paremmin kuin se raha-asianajaja. Toivottavasti ette ole minulle enää vihainen, että annoin ensimmäisellä kierroksella ääneni Heidi Hautalalle.

Arvostan vankkaa järjestötaustaanne. Olette minulle esikuva, joka saa uskomaan mahdollisuuksiini vaikuttaa elinympäristööni ja koko maailmaan. Viime aikoina olen kuitenkin tuntenut olevani kuin muurahainen hunajapurkissa. Elämä on oikein makeaa, mutta olen siinä jumissa.

Kaikki alkoi siitä, kun eräs suloinen rastapoika hymyili minulle supersöpösti neljä vuotta sitten kävellessäni kouluun. Silloin minulle tuli suunnaton himo rastoihin. Ajattelin, että se menisi seuraavana päivänä ohi kuten liikennemerkkifetissini (älkää ikinä kokeilko, miltä hellä hetki kärkikolmion kanssa tuntuu), mutta vielä mitä. Pian aloin kiihottua pelkistä pullottavista pipoista. Olen joutunut moneen noloon tilanteeseen taipumukseni takia, eikä terveydenhuoltohenkilöstö ota minua tosissaan. Psykologi kehotti minua muuttamaan takapajuiselle seudulle ja menemään töihin varuskuntaan. Mutta sekään ei auttanut: tahtomattanikin kuvittelen, miltä kaikki hyvännäköiset sotilaspojat näyttivät ennen inttiä: tietenkin kuvittelen kaikille rastat.

Kokeilin kesällä siedätyshoitoa ja menin reggae-festivaaleille. Se ei ollut hyvä idea. Päädyin kierimään maassa huutaen, että lopettakaa väkivalta ja leikatkaa hiuksenne pois. Reggae-pojat nauroivat minulle valoisasti ja ottivat valokuvia. Se oli tuskallista ja nöyryyttävää.

Hyvä Tasavallan Presidentti, en enää tiedä mitä teen. En aio ottaa rastoja itselleni, koska rakastaisin sen jälkeen itseäni liikaa, ja - kuten tiedätte - itsensä liiallinen rakastaminen on kaiken pahan alku. En voi matkustaa Jamaikalle, koska siellä pääsisin hengestäni taipumukseni takia. Reggae-tapahtumiinkaan en enää mene. Pyydän teitä vetoamaan julkisesti sen puolesta, että joku hyväsydäminen rastapoika huomaisi ahdinkoni ja ottaisi asiakseen helpottaa oloani.

Kiitän, että jaksoitte uhrata arvokasta aikaanne lukeaksenne tämän. Toivon teille terveyttä ja kärsivällisyyttä haastavaan tehtäväänne.

Kuorevedellä 10.8.2006,
Hermanni Riikonen

Surffaillessa täällä galtsussa luin yhdestä kurkistusikkunasta, että "Kirjautumisesta: less than hour". Ihmettelin miten se voi siinä enkuksi lukea ja katsoin uudelleen - siinä luki "alle tunti". Mun aivot siis käänsivät tekstin englanniksi ennen kuin ehdin lukea sen!

Ajattelin eka, että wohou, onpa mehevä taito, mutta sitten tajusin, että en vois enää leikkiä suomella jos kääntäisin kaiken automaattisesti englanniks. :'( Enkä mä englantia niin hyvin osaa että osaisin leikkiä.

Kovasti vituttaa kaikki mutta silti elämä on kovin hassua. ;)

Puolikuollut.

Helsingissä. Miuta väsyttää ihan tolkuttomasti. Kiitos 12 kommentista kaikille ihanuuksille. =)

Tulee takuulla ikimuistoinen viisi päivää. Mun elämässä ei normaalisti tapahdu mitään ja nyt tulee tapahtumaan ihan koko ajan, ja kilometrejä kertyy vissiin puolitoistatuhatta. Jämsä-Hyrynsalmi-Suomussalmi-Kuusamo-Posio-Oulu-Maaninka-Pieksämäki-Helsinki-Tampere-Jämsä. Ja kaikki uudet ja vanhat ihmiset joita reissulla tapaa... Odotan kyllä innoissani kaikkea. =)

Sit ku mut potkitaan pellolle nykysestä työpaikasta (noin parin vuoden päästä kuulemma, kun ei enää kannata pitää ihmistä siellä) nii vois lähtee rauhanturvaajaks. Mie en tajuu mikä siinä on ettei ihmiset osaa sovussa elää, ehkä siellä oppis.

Aivan liikaa söpöjä jätkiä rokkifestareilla. Ei voi olla kaikki heteroita prkl.