Pelleilen ympäriinsä, en välitä asioista, en välitä mistään. Juoksentelen busseihin, raitiovaunuihin, ihmisten perään, tietämättä mihin olen menossa. Eteenpäin - otaksun. Kynteni hipovat kosketuksia ihoillenne, kosken hieman jalkaasi, vatsaasi, kaulaasi. Makaan toimettomana, tietämättömänä mihin olen menossa, hipaisen niskaasi ja muistan eilisen tuoksun.
Tunnen hienovaraista syyllisyyttä itsekkyydestäni, sillä en katso enää kaikkia silmiin, enkä laula enää kaikille, en koske enää kaikkiin. Unelmoin ihmisistä, joihin olen luvaton laskea kättäni, makaan paikoillani: en uskalla liikkua tai puhua. Kärsin itsestäni sanoja ulos, ne haihtuvat savuna ilmaan.
Vaikka päivät kuluvat soljuen, vaikka näen unelmia hetkittäin, vaikka rakastun yhä syvemmin, vaikka vihaan yhä rauhattomammin, olen oma itseni. Sade kastelee makuualustani, vierähdän hitaasti lähemmäs sitä, sitä jotain mikä saa minut tolaltani. Hengität syvään ja harkiten, hipaisen niskaasi ja muistan eilisen tuoksun.