IRC-Galleria

Tajusin juuri, etten ole reilun neljän vuoden aikana asunut kertaakaan yksin. Jotenkin siitä oli tullut jopa itsestäänselvyys ja nyt vasta osaisi taas arvostaa kämppistä, kun sellaista ei enää olekaan. Ei mitenkään niin, että olisin yksinäinen tai mitään - jatkuvastihan sitä tulee oltua ulkona frendien kanssa ja pidettyä hauskaa, välillä ehkä vähän liikaakin. Tavallaan sitä kuitenkin kaipaisi sellaisia unisia aamupalakeskusteluja, spontaaneita tempauksia ja turhia, mutta aina yhtä hauskoja valvomisia, milloin mistäkin hyvästä ideasta johtuen.

Onhan yksin asumisessa tietenkin omat hyvätkin puolensa: tiskivuoroista ei tarvitse tapella (tosin nyt mulla on astianpesukone - jippii!) ja saapahan kerrankin oikeasti aikaa itselle ja omille ajatuksille. Muutama viime vuosi onkin ollut sellaista menoa ja meininkiä, että hiljaisuus tekee ehkä välillä ihan hyvää.

Samalla kuitenkin sinkkuilukin menettää vähän merkityksensä. Kämppiksen kanssa sinkkuilukin on hauskempaa. Eikä ollut eroa sille, seurusteliko vakavasti, vai lyhyempiä suhteita, koska loppupeleissä aina oli joku toivottamassa hyvää yötä ja huomenta.

Nyt kun ynnäilen, en keksinytkään kovin montaa hyvää puolta yksin asumisessa - juuri ennen muuttoa mulla oli niitä miljoona. Hiljaisuuskin on mulle jotenkin niin vieras käsite, etten osaa sitäkään vielä pitää hyvänä asiana.

Toisaalta mä olen asunut yksin vasta 3 viikkoa.