Lopulta sain itseni raahattua pystyyn. Lattia oli kylmä ja jäädytti nopeasti paljaat varpaani. Sukkiin ei ollut nyt aikaa. Join mehua ja yritin saada kurkkuni toimimaan, huonoin tuloksin. Lysähdin keittiön pöydän ääreen ja ahdoin ruokatorveani alas kulhollisen mysliä ja jogurttia, jonka jälkeen oloni kääntyi hieman parempaan päin.
Heitin yöpaitani nurkkaan ja kiskoin äkkiä vaatteet ylleni, ne tuntuivat niin kylmiltä ja karheilta. Yritin tehdä itsestäni siedettävän näköisen, mutta oli hankalaa saada turvonneet silmäluomet ja halkeilleet huulet nopeasti kuntoon. -Mitä varten edes teen niin? ajattelin. Huokaisin, katsoin pikaisesti kelloa todeten sen olevan liian paljon ja kiiruhdin bussipysäkille.
Olin ehtinyt hädin tuskin risteykseen ja huomasin linja-auton valot takanani. Juoksin vauhdilla pysäkille saaden rintakehäni melkein räjähtämään sekä kurkkuani kivistämään kylmän ilman vaikutuksesta. Nousin autoon ja löysin itselleni tyhjän paikan. Laitoin kuulokkeet korville ja yritin miettiä englannin kappalesanoja. Viereeni istui pian tyttö, joka ei tietenkään katsonut minuun. Se on omituista kuinka ihmiset eivät voi katsoa toisiaan... Ja mieluummin seistään kuin mennään istumaan jonkun viereen! Ihmisrodun oikkuja... Kurkkuani kuristi ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Minua ahdisti ja tuntui mahdottomalta yrittää hengittää rennosti. Keskityin ja lopulta sain tunteen katoamaan. Henkitorveni valitti hiljaa.
Neljä minuuttia tuttua klassikkokappaletta radiosta.
Ensimmäisen tunnin alku. Oloni oli vieläkin tukkoinen mutta yritin keskittyä tuntiin. Opettajan äänen virratessa hiljaa luokassa silmäluomeni muuttuivat niin raskaiksi etten millään meinannut saada niitä pysymään auki... Painoin kynteni lujaa käsivarteeni ja keskityin kipuun ja hereillä pysymiseen.
Vielä neljä tuntia koulua.
Päivä lipui tasaiseen tahtiin ja tunsin surua (vai oliko se kateutta?) kuullessani muiden viikonlopuista ja suunnitelmista... Tuntuu että olen jämähtänyt paikoilleni ja ehkä myös haluan sitä, menneisyyttä. Aikaa jolloin kaikki oli paremmin. Kuvittelenko minä tämän kaiken? En ehkä olekaan niin ulkopuolinen, muut ehkä hymyilevät joskus, mutta mieleni kääntää sen vain tyhjäksi ohipyyhkäiseväksi katseeksi... En tiedä, mutta se pelottaa minua. Kuinka näen toisten muuttuvan ja siirtyvän aimo harppauksia eteenpäin, minulta itseltäni on tainnut jäädä pakki päälle ja nyt avuttomasti liu'un ojasta allikkoon. Yskänpuuska ravisteli minua ja katkaisi ajatukseni...
Ei unta. Makaan sängyssäni ja pyörin avuttomasti. Niin kuin koko elämäni. Ympäri vain, vailla määränpäätä tai seesteistä hetkeä, jolloin olisi vain hyvä olla. Mieleeni nousee kuvia ihmisistä... Vanhoista ystävistä. Muistelen heitä kaikkia hetken ja samaan aikaan yritän hätistää heitä pois, haamuja, piinaamassa minua. Mieleni työntää esiin muistoja, toiset hyviä, toiset eivät, sekä erilaisia tulevaisuuden visioita, missä olisinkaan jos olisin valinnut toisin? Miten erilaisia asiat olisivatkaan.... Niiskautus pakenee nenästäni ja käännän nyyhkäisten kylkeäni. Kaikki se on saatava pois. Katson kelloa, se on keskiyö. Mieleni ei jätä minua rauhaan. Mitä olen tehnyt...? Mitä olen tehnyt muille? Mitä olen tehnyt itselleni? Se on minun syytäni... En kestä enempää. Silmäni sumenevat ja nyyhkytys vavisuttaa rintaani. Suljen silmäni, kuuntelen veren kohinaa päässäni, meteliä...
Taas kasvot. Halaus. Lempeys. Viha ja katkeruus. Valitan hiljaa ja painan kasvoni tyynyyn. Menkää pois, niin minäkin yritän! Jätän viimein rauhaan, kuten te kaikki haluatte. Antakaa minun vain olla... Olla pimeydessä, yksin.
Neljä tuntia aikaa nukkua.