IRC-Galleria

Minä olen realisti. Niin ainakin luulen. Olen luullut. Silti taaperran pää ihan helkkarin korkealla pilvissä. En osaa vetää sydämen sivistykselle ja olemattomien haihattelulle mitään rajaa, enkä nykyään yritäkään. Olen se "järki-ihminen" jolta kysytään neuvoa. Sitten olen se täyskahjo, joka ymmärretään jättää mekastamaan omaan arvoonsa.

Minulla menee hyvin, en ole jäänyt mistään paitsi enkä tarvitse mitään muuta. Silti haikailen.
Minulla on joskus hirveä kiire ja kuitenkin välillä ihan turkasen liikaa aikaa.
Olen pirun terävänäköinen, vaikken välillä erota ideaa ideaalista. Varsinkaan näitä kahta.

Ihailen ihmisiä jotka kapinoivat. Ihailen myös sellaisia, jotka eivät kapinoi. Toisinaan halajan saavutuksia - kammoan saavutuksia.
Hyvin kierolla tavalla minua puistattaa hiljainen hyväksyntä, ehkä samalla ylemmyydentuntoisen hiljaisuudella suhtaudun halveksuntaan. (Kertoisiko joku mikä hyväksymisen ja halveksimisen oleellinen ero muuten on?) Hyväksyntä - hiljainen tai äänekäs - on kuitenkin jees. Muidenkin kuin vain oma...kai.
Inhoan moraalia mutta rakastan etiikkaa.
Inhoan omien tarkoitusperien perässä juoksemista, samalla inhoan konformismia.
Minulla on levoton sielu ja samalla äärimmäinen rauha siitä, että kaikki on niin kuin pitääkin. Ainakin nyt. Pienessä ja helpossa maailmassani tietysti, kyllähän se keikahtelee.
Pelkään pommin odottavan kulman takana. Vain siksi, että tein niinkuin tunsin omakseni, oletin, pohtimisen kautta päädyin, halusin. Ei sillä ettenkö olisi varautunut. Pommiin. Ruusuihin. Mihin vain. Mutta en joka hetki.
Väitän pokkana, että minua ohjaa rohkeus eikä pelko. Silti tuntuu, että pelko asettaa vain raamit, joiden puitteissa rohkeus toimii. Itsenäistä?

En tiedä mitä minusta ajatellaan - siis ei hajuakaan. Joillekin saatan olla lähes eheyden perikuva. Toisten mielestä elämäni voi olla totaalisesti päin honkia. Olen tyyni kuin itämainen mystikko, jonka harmoniaa elämän moninaiset kärsimykset eivät heilauta. Toisinaan hypin räikeästi silmille. Sinunkin.
Rakastan sinua - en siedä sinua.
Minulla on kykyjä, odottamattomiakin. Joskus tulen paikalle tyhjin ja sidotuin käsin, kuivin huulin ja tunnottomin jaloin.

Olen suurenmoisten ja verrattomien ihmisten ympäröimä ja kuitenkin ajoittain äärettömän yksin. Yksinäisyys on kokemus, jollaisia kokija vetää puoleensa. Ei mikään asenne.

Olen puolisokeasti hyvään uskova häikäilemätön terroristi. Inhimillinen pöllö. Joskus minua tuupitaan isoon ääneen ja sankoin joukoin havaitsemaan, oivaltamaan, ymmärtämään, heräämään. Minä vain en näe. Ja toisaalta joskus vain minä näen.
Teen itsestäni numeron ja pian häviän lattian rakoon. Joskus osun keskelle. Myrkyn silmä on oikeastaan hyvin turvallinen paikka.

Onnellinen? Olen. Julkeata?


Olen.