IRC-Galleria

Viksu ja kypsä? Joo tietty, olen! Jokainen nauttinee tästä tunteesta joskus.
Mutta että sellaisesta luonnollinen ja staattinen olotila? Ei sentään..ei edes lähelle.
Onhan jännää taas kirjautua foorumille, jonka olemassaoloa ei paikoin muistanut ollenkaan. Eräs vanha opettajani totesi, että tietotekniikka muuttaa ihmistä. Kuinka oikeassa hän olikaan. Samalla huomaa, miten julkinen sähköinen liikehdintä saa olon vähän ristiriitaisella tavalla huomatuksi ja hieman turvattomaksi. Kirjaudun sisään ja totean sivun laidasta "9 käyttäjää seuraa sinua". Lause, jonka perusteella mummoni luulisi vähintään, että olen joutunut tosi väärään ja vaaralliseen seuraan. Samoin kuin siitä, että minulle jaellaan natsoja.

Ei - en aio vetää foliohattua päähäni ja paeta vuorille. Mutta 'olla' netissä on jo sinänsä hassunkuuloista toimintaa. On muuten hiljattain esitetty vertailevia tutkimustuloksia siitä, kuinka ihmisten kommunikointi kasvokkain saa eri tavoin esim. aivojen välittäjäaineet liikkeelle, kuin sähköinen kontakti. Toisaalla näkee vertailuja siitä, miten käy kaikenlaisten käyttäjätunnusten ja -profiilien kun ihminen kuolee ja onko niiden poistaminen tarpeen tai ylipäänsä edes mahdollista. On jännä ristiriita siinä, että fyysisesti on kohdattaessa verraten kokonaisvaltainen ja netissä ollaan pienempi osa sitä itseä, riippuen toki myös vuorovaikutuksen laadusta. Ihminen voi kuitenkin kuolla fyysisesti mutta netissä ei noin vain lakata olemasta. Tässä jokainen blogia, sosiaalista mediaa tms. käyttävä ihminen muuttuu ikään kuin toimittajaksi, taiteilijaksi, tutkijaksi tai vaikka julkkikseksi. Hänen tuotoksistaan jää jälkiä, kuten ennen nettiaikaa jäi kirjoitettuja tekstejä, käsitöitä, taideteoksia ja kaikenlaista muuta julkaistua.

Ihmeellistä itseilmaisua ja innovaatioita on kaikenlaiset sosiaaliset mediat täynnä.
Kuulun siihen myöhäsyntyiseen ihmistyyppiin, joka epäilee uutta vaikka onkin siitä kiinnostunut. Harkitsin pitkään ennen kuin kirjoitin tännekään ainuttakaan päiväkirjamerkintää. Olen toki aina ollut hyvin vaihtelevan aktiivinen päiväkirjanpitäjä. Olen myös taipuvainen perfektionismiin - vieläkin, vaikka se on jo todella paljon karissut. Pienestä saakka viimeistelin mieluiten kaikki tuotokseni tarkkaan. Perinteisesti sydän hakkasi äidinkielentunnilla aineenkirjoituksen ääneen lukemisen hetkellä. Riippumatta siitä kuka sen luki. Vaikka opettaja lukisi sen kertomatta kenen se on, sillä ei ollut merkitystä. Muistan kuinka sydän alkoi takoa vaikka olisinkin ollut jotakuinkin tyytyväinen tuotokseeni. Ja auta armias mikä takominen kävi, jos olinkin kirjoittanut vähän kieli poskessa. Kaikille niin ei käynyt. Muistan yhden erityisen kerran ala-asteelta kun tehtäväksi annettiin otsikkoaine ja otsikoita oli muutamista vaihtoehdoista valita. Minulla oli erään luokkakaverini kanssa yhteinen otsikko. Oma tarinani oli väkisin väännetty, suorastaan tylsän dokumenttimainen ja häpesin sitä. Tämä toinen oppilas taas kirjoitti aivan pähkähullun, absurdin hauskan ja unenomaisen tarinan ja luki sen vieläpä itse reippaasti ääneen. Ihailin hiljaa hänen rohkeuttaan.
Pitkään kuvittelin varmaan, että kirjoittaminen on ennen kaikkea vakavaa tiedollista tai taiteellista työskentelyä, johon tuli systemaattisesti harjaantua. Myöhemmin minulle valkeni, että kynä (tai näppäimistö ja media) on voimallinen väline oikeastaan mihin vain – tajunnan jäsentämisestä vaikka itsensä munaamiseen. Tai sanojensa syömiseen. Tai sekasortoon, mitä tulee esim. läpällä heitettyihin Allah-kuviin tai uhkausvideoihin kouluampumisten jälkimainingeissa.
Kirjoittaminen tai piirtäminen on tietenkin vain yksi esimerkki. Joskus harrastin tanssia kauan. Myöhemmin huomasin, että minun oli luonteva ilmaista itseäni kehollisesti, sanattomin keinoin. En tosin halunnut siitäkään julkista. Tanssi oli pitkään jonkinlainen pakopaikkani, ei ollut tarvetta tuoda sillä itseään esiin. Musisointi on nykyinen kompastuskiveni. Sitä ympäröi joillain alueilla eräänlainen blokki. Sillä, mitä minä tai sinä tänne kirjoitat ja minkälaisen taulun maalaat tai performanssin esität, ei pitäisi olla mitään väliä. Toisaalta se on kaikki. Mullistava vaikutus ja todellisuuden muutos. Sinuun, minuun ja tähän kaikkeen. Mikään ei ole merkityksetöntä.

Olen elänyt monet tähän ikään tavalliset erillisyyden tai toiseuden tiedostamisen vaiheet. Ärsyyntymisestä eristäytymiseen, ryhmäytymiseen, mukautumiseen ja takaisin. Tässä asiassa otan aika ajoin takapakkia. Koen, että yksi minuun ja maailmankuvaani eniten vaikuttaneita tekijöitä läheisten ihmisten vaikutuspiirin lisäksi on lukemani aineisto. Kukaties minua on (ollut) helppo fuulatakin sellaisella. Siitä saakka siis, kun olen tietoisesti rakentanut tuekseni minää. Ennen tuota, en ehkä osaa varmaksi sanoa, mitä ne muut mullistavimmat minuun vaikuttaneet tekijät ovat. Arvailuja voin ehkä esittää. Musiikilla on luullakseni osansa. Kirjoitin muuten eilen laulun, mutta ei hätää – rohkeuteni ei riitä sen esittämiseen vaikkapa täällä vielä pitkään aikaan, kenties koskaan. Tietenkin nettiprofiilini voisi olla aivan erilainen. Jostain syystä pohdin mielelläni ihmisyyttä. Luovuuteen palailen aina ajoittain. Olen kai jotenkin romantisoinut tai mystifioinut sen.

Tiedän ihmisiä, jotka polttavat lapsuuden tai nuoruudenaikaiset päiväkirjansa ajatellen, että voi kun sitä on tuolloin ollut typerä.
Toisille aktiivinen omien mielenliikkeiden kirjallinen dokumentointi on suoraan verrannollinen itsekritiikin vähenemiseen, niin myös minulle.
Transformaatiosta, muuttumisestahan tässä on kyse. Ympäröivän maailman, tiedonjaon, sinun, minun muuttumisesta.
Muutoksen peilailu on mielenkiintoista, mutta vaikeaa aina. En tiedä, olenko muuttunut ihmisenä paljon vai vähän ja kenen mielestä. Toisaalta tykkään siitä Snellmannilaisesta ajatuksesta, että ”olen itse tehnyt oman pääni”. Tietenkään en ole tehnyt sitä yksin. Matkan varrelle on osunut avuksi ja riesaksi monenlaisia hanslankareita.

Pitäisi kai huvikseen kysyä pitkäaikaisilta tuttavilta. Ihmisiltä, joita en näe liian usein. En tunne kai kovin paljon ihmisiä. En koe silti jääneeni pahasti paitsi mistään. Olen saanut huomiota lopulta juuri niistä suunnista mistä olen vähääkään halunnut. Ja vielä yllättäviltäkin tahoilta sen lisäksi. Mutta mitä sitten? Pitäisikö minun olla sitä, millaista viestiä itsestäni muille heidän mielestään lähetän. Selitänkö itse itseni minulle vain parhain päin tai lyttäänkö täysin? Täytyykö tehdä kompromissi minusta ja minusta suhteessa muihin..saako niin tehdä? Teen tietenkin aina toisinaan. Kun huvittaa.
Toisinaan kun tapaan käsittämättömän (miten helvetissä tämäkin asia mitataan) luovia ihmisiä, olen pohtinut omaa luovuuttani ja sitä miten se näkyy tai ei näy ihmisille. Ajoittain kipuilenkin asian kanssa. Kunnes tajuan: Luovuus ei ole lokero ja minun tai kenenkään ei tarvitse sitä osoittaa, alleviivata ja todistaa. Se saa merkityksensä tai ei saa, tai en vain näe sitä. Joskus se on minun tappio, joskus muiden.

Olen käynyt läpi vaikka mitä, vaikka toisin silmin havaittava muutos ja liikahtelu onkin ehkä melko pientä. Olen jossakin matkan varrella. Joissain asioissa poljen paikoillani. Yhtä turvallisesti kuin kaikki muutkin. Ja tavallaan seison risteyksessä tai kulmauksessa tai reunalla..tai keskellä..
Silti olen hemmetin tyhmä 27-vuotias. Eikä minulla tulisi olla mitään tarvetta korostaa tai peitellä sitä.
Muutenkin menee ihan ok.