mutta en halua aloittaa tätä niin,
enkä uskoakseni lopettaa sanomalla,
että KAIKKI eläisivät elämänsä onnellisesti loppuun asti.
Sillä tässä ajassa, tässä elämän ja aikakauden vaiheessa, ei välttämättä niin ole.
Eihän kaikilla ole "onnea", kaikki eivät välttämättä elä "loppuun asti"
ja joidenkin elämästä, ei voi edes luvata, että se olisi koskaan loppunut tai että se tulisi koskaan loppumaan.
Siis näin sen aloitan, tässä aikakaudessa, tässä ajassa ja elämän vaiheessa,
on paljon erilaisia ihmisiä. He elävät omaa aikaansa ja monet myös eri aikakaudellansa,
mutta jokainen heistä, tahtoisi jossain oman elämänsä vaiheessa,
elää jonkun muun elämänvaihetta.
Jotkut heistä elävät jonkun muun elämää, koko juoksevan aikakautensa,
kunnes, ehkä jo liian myöhään, ymmärtävät, että heidän oma elämänsä on lipunut ohi.
Koska he eivät enää tämän kaiken jälkeen usko voivansa aloittaa omaa elämäänsä,
heidän aikansa päättyy, he ovat eläneet LOPPUUN ASTI.
On ihmisiä jotka välittävät toisistaan, yrittävät tehdä elämästä onnellisempaa. Yrittävät.
Toinen heistä yrittää elää omaa elämäänsä, mutta ei siihen yksin kykene. Tässä pienoisessa maailmassa hän tuntee itsensä pieneksi pisteeksi.
Pienemmäksi ja paljon yksinäisemmäksi, kuin, kuin minun pisteeni lauseiden lopussa.
Toinen taas eli, hän oli elossa, hän oli ja eli. Tuntui, että hän ei tarvitse muilta mitään tai ainakaan ei sitä osoita, hän vain oli ja eli, teki elämästään kiintoisaa.
Miedän tehtäväksemme jää ihmetellä, mitä hän sai onnellisuutensä etenemiseksi toiselta.
Mitään hän ei tunnu haluavan, eikä saamastaan suurempaa kiitollisuutta useinkaan esittänyt. Hänen katseensä oli vaativa, mutta mikään ei katsetta poistanut, mitään ei pyytänyt.
Toinen halusi paljon, eikä läheskään samaa kuin toinen. Hyvin vähän maallista ja kaikki muukin häneltä jäi saamatta. He ovat kuin toisiaan hylkivät magneetit.
Silti, sillin tällöin, tässä ajassa, tässä aikakaudessa ja elämässä,
he viettivät yhteistä aikaa.
Mitä siitä kumpikin saikaan?
Se jääköön meidän ihmeteltäväksemme.
-Leenu-