IRC-Galleria

Onneksi musta on hyötyä edes jollekkin. Joillekkin. Tai no, eipä kai sillä väliä.

Onkohan maanantai-illoissa oikeasti jotain maagista, kun ne on lähes poikkeuksetta aina samanlaisia ryyppyilojen myöhäistuntien kanssa: koitan avautua, en osaa, koitan uudestaan, ehkä joku ymmärtää jotain tai ei, kaduttaa että yritin, kaikki on taas ok. Ehkä mun ei olekaan tarkoitusta saada suoraa vastausta tältä itsetutkiskelulta: ehkä se on joku pidempiaikainen projekti. Joka tosin on alkanut jo noin 18 ja puoli vuotta sitten.

Hmm, en nyt oikein ymmärrä mikä mättää. Havahduin kommenttii, että jee, Niinaa on kiva lukea. Aloin kelaamaan sitä, mitä kirjoitin ehkä 2 vuotta sitten (täyttä skeidaa), vuosi sitten (oikeasti ehkä jonkin verran järkevää ja tyydyttävää kamaa) ja mitä nyt olen kirjoittanut. Vuoristorata on ehkä oikea sana: en vaan ymmärrä mistä se huippu sinne ilmestyi. Yleensä olen todella huono in real life avautumaan blogiavautumisia, mutta välillä vain lähtee, ihan kuin painaisi vahingossa kaasua jarrun sijasta.

Mutta missä on kytkin?

Okei, mulla on muutamia salaisia kytkimiä, joista ehkä toimivin on kipu. Kun sattuu, se vuotaa, ja kun vuotaa se tulvii. Ja kun tulvii se muuttuu näkyväksi. Ehkä mun pitäisi elämän muillakin osa-alueilla hyödyntää kipua, ja etsiä sen laukaisijoita. Mutta siinä pelkään eniten viimeistä rajaa: mistä tiedän milloin menee ylitse? Onko olemassa jokin raja, sellainen konkreettinen viiva, jonka ylitse ei saa mennä? Pitäisikö vain tehdä uhraus ja kulkea niin kauas kunnes kompastun siihen? Tuleeko sellaista edes vastaan, ja jos tulee, niin mitä sitten? Kuinka isoja ruhjeet olisivat? Olenko valmis ottamaan riskin: sitä olen elämässäni miettinyt.

Jos vaikka palaisin takaisin vuoristorataan ja sen kiemuroihin: yksinkertaisin kaava voisi olla se, että parantumisvaihe on tuottoisinta. Silloin käy itseään ja tuntemuksiaan lävitse, ja vaikkei juuri kyseisistä asioista kirjoittaisikaan, vuotaa siitä silti jokin lävitse: jokin joka antaa sanoille ulottuvuutta ja jossain kohden syövyttää ne tunnistamattomiksi. Ja kohta kuitenkin palauttaa raiteilleen.

Onko se noin yksinkertaista? Miksi joskus osaa ja joskus taas ei? Mikä on se salainen kaava, joka voisi auttaa etenemisessä? Niinkuin nyt, huomaan taas viljeleväni liikaa kysymyksiä, joita tulisi pohtia mielessä, ei riveillä. Sanojen tilavuus ei riitä siihen, eikä varsinkaan rivien määrä. Mutta joskus kysymys on vastaus, ja kuten kaikki tietävät: ääneen lausuttu kysymys on suora vastaus.

Ehkä palaan taas jossain vaiheessa raiteille ja annan junan syöksyä ylitseni: tuotan vielä joku päivä itselleni jälleen kipua ja tuskaa, joka puolestaan ruokkii minua ja antaa voimaa. Silloin pitää vain antautua elämälle ja antaa sen satuttaa: muuta tietä ei ole.

"Monissa naisissa on sisäänrakennettuna toistuva (useita kertoja päivässä) ulkonäön huoltotarvetarkistus. Huomatessaan jonkin huomaamattomankin vian tämä laukaisee pikaisen itsehuolto-ohjelman. Tilanteesta riippuen kyseinen tapahtuma voi kestää parista minuutista pariin tuntiin. Itsehuolto-ohjelma sisältää tarpeen mukaan joitain seuraavista toimenpiteistä: pintanahan huoltokäsittely, värisarjan korjaus, etupuskureiden tasapainotus tai harjaksien oikominen tai käyristäminen."

Naisiin tarvitaan käyttöohjeet aina välillä, kun ei miehet muuten voi ymmärtää.

Miksi aina kaikki luulee pitkiä naisia venäläisiksi tai virolaisiksi. Kuinkakohan mones kerta jo.

"Hei tyttö, sinä siinä!"
"Äh, älä nyt sille puhu, ei noi viron tytöt mitään ymmärrä."
"Eesti, eesti, kaipan sinne perkeleesti! Lai lai!"

Ja että wattaa? Olen tosi troo Svetlana.

Oli kiva viikonloppu, vaikka rahat menikin. Dope Stars on rakkaus ja Mama Trash Fest vuoden ehkä kovin tapahtuma (tosin tämä vuosi ei vetänyt vertoja edelliselle). Ja joo ehkä en kestä enää yhtään pitkiä, laihoja musta hiuksisia rokkareita: miksi ne kaikki oikeasti näyttää niin samalta? :DDDd Ehkä vähiten kestän viski-miestä ja Ruotsin poika Gusta. Ehehee, oli joo railakasta.

Ja nyt ainakin meidän huonekalu asiat alkaa olemaan parempaan suuntaan: nyt meillä on jo sänky, kaksi nojatuolia, ruokapöytä plus neljä tuolia, lasivitriini ja siihen kuuluvat pöytätasot, saadaan pyykinpesukone kai melko edullisesti jossain vaiheessa, kahvinkeitin tiedossa ja leivänpaahdin valmiina. Ja maalausteline plus Isabella ja sen teline tietenkin. Hmm, ja telkkari, videot ja DVD-soitin. stereot, tietokone/koneet... Huh, ehkä saadaan alkuun jonkinlainen koti aikaiseksi.

Ja muuten, miksi mä aina päädyn setvimään ihmissuhdevälirikkoja?

Hmm jee jee, ehkä parasta. Mitäköhän sitä pistäisi päällensä?

Nyt en halua loppupäivänä koskea yhteenkään lomakkeeseen enää.

Voi kurppa, mutta mun on pakko lähettää vielä toi perustietolomake tänään. Änkst.

// Ai niin ja väliaikatieto: saadaan mummulta pöytä ja neljä tuolia, ja mä olen pakannut neljä laatikollista. Ja äiti lupas antaa muutaman kattilan. Hienoa.

Ei voi olla näin hankalaa ottaa kotivakuutusta. Ja odotan innolla sitä riemua, kun pääsen tekemään sähkösopimusta. Jippii.

PS. Huooooh. Sain juuri täytettyä ja lähetettyä tuon lomakkeen, ja sitten vasta huomasin että puhelinnumerostani puuttui yksi nolla. No onneksi sentään laitoin kohtiin "puhelinnumero"ja "matkapuhelinnumero" samat tiedot, koska molemmat oli pakollisia. Ja kohtaan "puhelinnumero" tuli oikein, "matkapuhelimeen" väärin. Hih.

Ja niin öö, chattailin jonkun if-tyypin kanssa, ja se sanoi, että voin ilmoittaa jo nyt osoitteekseni tulevan osoitteen, mutta vahvistuksessa sanottiin niiden lähettävän vakuutuskirjan postitse. Kai se sitten tulee vasta kun ollaan muutettu parin viikon kuluttua?

Saa ostaa mm. kahvinkeittimen, astioita, verhot ja matot. Sohva olisi kiva. Samoin ruokapöytä ja tuoleja. Rottahäkki. Voi ostaa myös lamput, vedenkeittimen, lipaston, henkareita... Voi ostaa vaikka mitä. Ja mikä parempaa, PITÄÄ ostaa.

Ai joo ja pyykinpesukone. Liian kallis muistettavaksi. Ja imuri tietenkin. TV-lupamaksuja kukaan nyt maksa. Hmm... Uudet stereot. Varmaan tarvitsee lisää cd/DVD-hyllyjä, kirjahyllyn ainakin. Pyyhkeitä. Tulostin jossain vaiheessa, ruokaa kaappeihin olisi myös ihan siedettävä vaihtoehto.

Ehkä tungen nenäni sossutätien ihmeelliseen maailmaan tässä joku päivä. Ja toivon ettei ne pure.

Mun huone on täynnä kaiken kokoisia ja muotoisia laatikoita: odotan vaan koska uskallan alkaa pakata. En uskalla, en edes tiedä haluanko irrottaa yhtäkään julistetta seinältä, jos vaikka säästäisin tuon huoneen tuollaisena, ikäänkuin koskemattomana.

Keskiviikkona 1.4. mun pitäisi ajaa Myyrmäkeen ja laskea ensimmäiset laatikot kotimme (kotimme, oikeasti: koti) lattialle. Perjantaina huonekaluni tuodaan paikalle. Viikonloppuna on Teemun vuoro tuoda omaisuutensa. Panic, no panic, panic.

Ai joo, ja kotivakuutus.

Mulla on nyt kauhean kauhea kompleksi itseni kanssa: miksi oi miksi ei vaan voisi olla laiha ja pieni? Siro ja kepeä? Ei mulla muuta, tänäänkään.

Käytiin mutsin kanssa hakemassa pahvilaatikoita. Löytyi myös muovisia. Huokaus. Saadaan leivänpaahtimen kaveriksi sänky, ja mutsi ostaa meille lakanat. Nyt savukkeelle.

Jee, me saatiin se eilinen kämppä! Huhtikuun alussa muutto, on ihan outo olo. Meillä on nyt yhteinen katto. Toisaalta mua pelottaa, toisaalta taas ei. Jännittää, tuntuu kummalliselta vatsassa. Ensimmäinen oma asunto. Vihdoinkin. Mitenköhän tässä käy? Olen ainakin tosi innoissani, jos ei muuta. Ja oi kyllä, paljonkin muuta.

Kirjoitukset ohitse: kyllä [x] ei [ ]
Kämppä: kyllä [x] ei [ ]
Töitä: kyllä [ ] ei [x]