IRC-Galleria

Jos joku haluaa ostaa lukiokirjoja, kysy. Mulla on niitä. Paljon. Haluan ne pois. Hus.

Pakkaus on... edelleen kesken. Huomenna pitäisi mennä koko päiväksi koululle (eli siis viimestään 10 ja lähtä joskus 6-7 aikaan) tekemään ennakkotehtäviä. Eli siis kynät ja siveltimet heiluu.

Sitten perjantaina heitän porukat Ranskaan (no okei, oikeasti vaan Helsinki-Vantaalle), ja jos oikein hyvä tuuri käy, niin pääsen sieltä koululle jatkamaan ennakkotöitä (riippuen siitä, milloin mistä ja monelta kidnappaan Teemun).

Lauantaina Stadiin baariin, kaikki mukaan. Ja katsokaakin että teillä on rahaa, joudutte nimittäin tarjoamaan mulle. Ja paljon. Lauantai yönä joko kotiin tai Jäkeen, ei voi tietää.

Sunnuntaina ultimate krapula.

Maanantaina koululle ennakkotehtävien kimppuun. Maanantai yön pakkaan loppuun.

Tiistaina koululle ennakkotöitä vielä hiomaan, ja jossain välissä porukat pitää hakea sieltä Ranskasta.

Keskiviikkona lähden seikkailemaan välille Myyrmäki-Matinkylä, ja raahaan paljon laatikoita mukanani.

Torstaina hyvällä tuurilla pääsen taas tekemään ennakkotöitä, tai sitten vien lisää laatikoita. Kivaa.

Perjantaina otetaan peräkärry ja kuljetetaan huonekalut Myyrmäkeen, ja haetaan lisää Espoosta. Voisi melkein leikkiä löytävänsä ikean siinä matkalla, ja ostaa astioita.

Viikonloppuna muutetaan loppuun. Maanantaina voisin leikkiä ahkeraa ja käydä vinkumassa töitä jostain päin myyrmäkeä. Muuten vaan chillaan ja panikoin sitä, että kohta on keskiviikko 8. pv. Ehkä jopa voisin viimeistellä ennakkotyöt.

Tiistaina olen jo niin paniikissa, että itken huoneiston lattialla värien ja maalien keskellä ja toivon että kuolisin. olen silloin tosi angst. Muistakaa sääliä mua silloin soittamalla ja tuomalla mulle pullaa ja viinaa.

Keskiviikkona on THÖ päivä: käppäilen postille ja itkukurkussa tiputan ennakkotyöt postilaatikkoon. Sitten olen iloinen ja menen lenkille. Illalla voisi ehkä vaikka tehdä lettuja.

Joo, siinä on mun elämän seuraavat pariviikkoa. Josta puolet ajasta olen Jokelalainen ja puolet Vantaalainen. Psykoa. Mutta joo, tuli varmaan selväksi, että olen kävelevä aikapommi ja mulle ei saa sanoa vääriä sanoja tai räjähdän/purskahdan itkuun millä hetkellä hyvänsä.

PS. saatanan Sonera

Tajusin, että en mitenkään ehdi tekemään taikin ja muotoiluinstituutin ennakkotehtäviä (sinne meni valokuvaus, bye bye), joten, sain itselleni lisäaikaa tekemällä radikaalin ratkaisun:

hain elokuva- ja tv-ilmaisun koulutusohjelmiin.

Katsotaan miten nää mun äkkinäiset liikkeet lopulta vaikuttaa elämään. No jaa, aina voi kokeilla ja katsoa mitä käy. Ja jos en noihin pääse, niin syksyllä (vai oliko ensi vuoden alussa?) alkaa haku juornalismin koulutusohjelmaan, jota nyt jo olen tässä kevään himoinnut. Hihii, haluan vaan jottaa tekemistä.

Nyt on taas iso pino papereita edessä, kohta mun pitää alkaa arkistoimaan näitä etten mene ihan sekaisin. Mutta nyt Niina is happy ^^

Nu jag är gladgladglad: jag har ingen grunda att bli olycklig.

Kjeh, Sverige Sverige Sverige.

Joo no ehkä olen vähän paska ja ehkä odotin VÄHÄN parempaa kuitenkin.

Filsan lähtöpisteet: 12p.
Edellisten vuosien A:n rajat: 9-10p.

// HAAHAA, maikka huijasi: aikaisempien vuosien mukaan B:n raja on 11-12 pistettä, ja A:n raja 7-8p.

Noh, B on aina parempi kuin A

Mitä Niina tekee aamuisin? Täyttää kaavakkeita ja lomakkeita ja välttelee facebook-testejä. Ne kuuluvat vain yöhön.

Nyt pitäisi olla ihan kaikki hoidettu. Paitsi se työpaikka, mutta muuten. Nyt mulla on hyvää aikaa selailla kaikkia nettikatalogeja, ja miettiä, miten haluan kämpän sisustaa. Heti siis kun on sitä rahaa, siihen saakka eletään kodissa, jossa kaikki on vähän sekalaista seurakuntaa. Vaikka mitäpäs sillä, tärkeintä on, että sai sen kämpän.

Ja noin, nyt lähti sähköpostia filsanmaikalle: haluan periaatteessa tietää filsan alustavat (ihan siis sen takia uskallanko alkaa järjestämään juhlia vai en). Pelottaa...

... on muuten hassua, että mua naurattaa se, että mua itkettää. Tai siis ei nyt, vaan joskus, ja naurattaa se, vaikka periaatteessa itkettää. Vaikka ei kumpaakaan. Hassua.

Mitä Niina tekee öisin? Täyttää työhakemuksia ja tekee facebook-testejä. Niistä saa vaikka mitä kivaa irti.

Nyt nukkumaan, öit.

Onneksi musta on hyötyä edes jollekkin. Joillekkin. Tai no, eipä kai sillä väliä.

Onkohan maanantai-illoissa oikeasti jotain maagista, kun ne on lähes poikkeuksetta aina samanlaisia ryyppyilojen myöhäistuntien kanssa: koitan avautua, en osaa, koitan uudestaan, ehkä joku ymmärtää jotain tai ei, kaduttaa että yritin, kaikki on taas ok. Ehkä mun ei olekaan tarkoitusta saada suoraa vastausta tältä itsetutkiskelulta: ehkä se on joku pidempiaikainen projekti. Joka tosin on alkanut jo noin 18 ja puoli vuotta sitten.

Hmm, en nyt oikein ymmärrä mikä mättää. Havahduin kommenttii, että jee, Niinaa on kiva lukea. Aloin kelaamaan sitä, mitä kirjoitin ehkä 2 vuotta sitten (täyttä skeidaa), vuosi sitten (oikeasti ehkä jonkin verran järkevää ja tyydyttävää kamaa) ja mitä nyt olen kirjoittanut. Vuoristorata on ehkä oikea sana: en vaan ymmärrä mistä se huippu sinne ilmestyi. Yleensä olen todella huono in real life avautumaan blogiavautumisia, mutta välillä vain lähtee, ihan kuin painaisi vahingossa kaasua jarrun sijasta.

Mutta missä on kytkin?

Okei, mulla on muutamia salaisia kytkimiä, joista ehkä toimivin on kipu. Kun sattuu, se vuotaa, ja kun vuotaa se tulvii. Ja kun tulvii se muuttuu näkyväksi. Ehkä mun pitäisi elämän muillakin osa-alueilla hyödyntää kipua, ja etsiä sen laukaisijoita. Mutta siinä pelkään eniten viimeistä rajaa: mistä tiedän milloin menee ylitse? Onko olemassa jokin raja, sellainen konkreettinen viiva, jonka ylitse ei saa mennä? Pitäisikö vain tehdä uhraus ja kulkea niin kauas kunnes kompastun siihen? Tuleeko sellaista edes vastaan, ja jos tulee, niin mitä sitten? Kuinka isoja ruhjeet olisivat? Olenko valmis ottamaan riskin: sitä olen elämässäni miettinyt.

Jos vaikka palaisin takaisin vuoristorataan ja sen kiemuroihin: yksinkertaisin kaava voisi olla se, että parantumisvaihe on tuottoisinta. Silloin käy itseään ja tuntemuksiaan lävitse, ja vaikkei juuri kyseisistä asioista kirjoittaisikaan, vuotaa siitä silti jokin lävitse: jokin joka antaa sanoille ulottuvuutta ja jossain kohden syövyttää ne tunnistamattomiksi. Ja kohta kuitenkin palauttaa raiteilleen.

Onko se noin yksinkertaista? Miksi joskus osaa ja joskus taas ei? Mikä on se salainen kaava, joka voisi auttaa etenemisessä? Niinkuin nyt, huomaan taas viljeleväni liikaa kysymyksiä, joita tulisi pohtia mielessä, ei riveillä. Sanojen tilavuus ei riitä siihen, eikä varsinkaan rivien määrä. Mutta joskus kysymys on vastaus, ja kuten kaikki tietävät: ääneen lausuttu kysymys on suora vastaus.

Ehkä palaan taas jossain vaiheessa raiteille ja annan junan syöksyä ylitseni: tuotan vielä joku päivä itselleni jälleen kipua ja tuskaa, joka puolestaan ruokkii minua ja antaa voimaa. Silloin pitää vain antautua elämälle ja antaa sen satuttaa: muuta tietä ei ole.

"Monissa naisissa on sisäänrakennettuna toistuva (useita kertoja päivässä) ulkonäön huoltotarvetarkistus. Huomatessaan jonkin huomaamattomankin vian tämä laukaisee pikaisen itsehuolto-ohjelman. Tilanteesta riippuen kyseinen tapahtuma voi kestää parista minuutista pariin tuntiin. Itsehuolto-ohjelma sisältää tarpeen mukaan joitain seuraavista toimenpiteistä: pintanahan huoltokäsittely, värisarjan korjaus, etupuskureiden tasapainotus tai harjaksien oikominen tai käyristäminen."

Naisiin tarvitaan käyttöohjeet aina välillä, kun ei miehet muuten voi ymmärtää.

Miksi aina kaikki luulee pitkiä naisia venäläisiksi tai virolaisiksi. Kuinkakohan mones kerta jo.

"Hei tyttö, sinä siinä!"
"Äh, älä nyt sille puhu, ei noi viron tytöt mitään ymmärrä."
"Eesti, eesti, kaipan sinne perkeleesti! Lai lai!"

Ja että wattaa? Olen tosi troo Svetlana.

Oli kiva viikonloppu, vaikka rahat menikin. Dope Stars on rakkaus ja Mama Trash Fest vuoden ehkä kovin tapahtuma (tosin tämä vuosi ei vetänyt vertoja edelliselle). Ja joo ehkä en kestä enää yhtään pitkiä, laihoja musta hiuksisia rokkareita: miksi ne kaikki oikeasti näyttää niin samalta? :DDDd Ehkä vähiten kestän viski-miestä ja Ruotsin poika Gusta. Ehehee, oli joo railakasta.

Ja nyt ainakin meidän huonekalu asiat alkaa olemaan parempaan suuntaan: nyt meillä on jo sänky, kaksi nojatuolia, ruokapöytä plus neljä tuolia, lasivitriini ja siihen kuuluvat pöytätasot, saadaan pyykinpesukone kai melko edullisesti jossain vaiheessa, kahvinkeitin tiedossa ja leivänpaahdin valmiina. Ja maalausteline plus Isabella ja sen teline tietenkin. Hmm, ja telkkari, videot ja DVD-soitin. stereot, tietokone/koneet... Huh, ehkä saadaan alkuun jonkinlainen koti aikaiseksi.

Ja muuten, miksi mä aina päädyn setvimään ihmissuhdevälirikkoja?