Usein on se tunne ku ei mikää tunnu onnistuvan ja vaik
koitan ponnistaa ni silti jalat ontuu vaan. Se on mun elämää
et leikin täällä elävää ja sekö muka elämää ku ei ees huvittas
herää tääl. Mut se nyt on vaa nii et on pakko yrittää mun rakkaitten
takii ja ku rakastan mun perhettäni. Ain ei kaikki vaa oo sitä
miltä näyttää, eikä aina pysty pysyy kasas tai täysii voimii käyttää.
Ja se satuttaa ehkä eniten ku enää ees tiiä voisko joku auttaa,
jos nii, ni mite?