IRC-Galleria

Turha kai sitä on mainostaa, että nyt on kesä. Eiköhän sitä tyhmempikin ole jo tajunnut, että kun ei enää tarvitse hakea villapaitaa kaapin perukoilta ja ihon saa palamaan, jos välttämättä haluaa (ja allekirjoittaneen tapauksessa, vaikkei haluaisikaan), on kesä. Sen tosin tästä kesästä sanon, että tämä on Walma-neidin ensimmäinen.

Walma on nyt kahdeksan kuukauden ikäinen sekarotuisuus, siis vielä löytyy pentumaisuutta neidistä - ja paljon. Vaikka Walma onkin jo ison tytön kokoinen, ei isotyttömäisyys ole vielä pään sisälle täysin jumittautunut. Walma on leikkisä ja utelias, ja varsinkin näin kesällä on ulkona niin paljon haisteltavaa, että ei pissireissusta välttämättä viidessätoista minuutissa sisälle tulla, vaikka oltaisiinkin vain omassa pihassa. Ja siellä ulkona on käytävä tietenkin huomattavasti paljon useammin kuin talvella... eroja löytyy mm. siinä, että talvella Walma saattoi tehdä tarpeensa sisälle, mutta nyt ollaan siinä pisteessä, että Walma mieluummin "riehuu" muut laumansa jäsenet hulluksi ja pääsee ulos kuin lirauttaa sisälle. Ja hyvä niin, vaikka eilisaamun kello 5.42 pissareissu meinasikin räjäyttää emännältä tajun kankaalle.

Walma on ehdottomasti ulkoilmakoira.. kunhan vain seuraa löytyy, yksin ei neiti viihdy. Eikä tuosta voi syyttää kuin emäntää ja isäntää - me olemme ehdon tahdoin ja tiedostamattammekin tehneet Walmasta seurakoiran ja joskus tuntuu, että me olemme Walmasta riippuvaisempia kuin Walma meistä.

Walma on ollut meillä nyt n. puoli vuotta. Tuohon puoleen vuoteen on mahtunut paljon ja vielä enemmän. Muutaman viikon ikäisenä Walma teki vaikutuksen oppimalla nimensä kolmessa päivässä ja luoksetulokäskyn alle tunnin opetuksen jälkeen. Istu- ja maahan-käskyt eivät nekään vaatineet sen kummallisempaa harjoittelua. Nykyään Walma osaa istua, mennä maahan, antaa tassun (ja "toinen tassu" - käsky vaihtaa tassun, Walma osaa myös antaa vasemman tassun sitä pyydettäessä), etsiä itse lelut, hae-/tuo-käsky sujuu myös mallikkaasti, luoksetulo ja "isin etsiminen"... Walma on osoittanut älykkyyttä, joka on tehnyt varsinkin emännän erittäin onnelliseksi. Neiti on myös käynyt koirapuistossa suorittamassa agility-esteitä, joka varsinkin oli aivan upeaa.

Tähän puoleen vuoteen on sisältynyt paljon itkua, yhteenottoja, naarmuja ja haavoja, epätoivoa, turhautumista, ääntä, juoksua, moppausta ja huolta, mutta ennen kaikkea iloa ja rakkautta. En minä valehdella aio, ei koiran kanssa eläminen aina ole ollut se kaikista ihanin juttu elämässä. Muistan varsinkin ensimmäisen eläinlääkärireissun. Minua jännitti aivan kamalasti, mitä neidistä sanotaan. Ja se helpotus, kun saimme kuulla, että meillä on fyysisesti ja henkisesti terve koira... se oli ihan uskomaton tunne.
Tässä minä myös aion kiittää ja ylistää Nivalassa toimivan eläinklinikka Pipetin toimintaa ja henkilökuntaa. Vaikka kuinka olisi kiire, heillä on ollut aikaa vastata meidän kysymyksiimme ja se hellyys, jota eläin siellä saa ja se rakkaus, joka heistä työhönsä paistaa, on aivan uskomatonta.

Tekstissä vilisee meidän neitimme nimi jatkuvasti. Walma sitä ja Walma tätä.. mutta miten me päädyimme juuri Walma-nimeen? Koskenkorvalta, mistä Walman hain (terveisiä paljon sinne ja onnea niiden seitsemän pikkuisen kanssa!) oli neidille annettu nimi Alisa. Katsoin pentua, ja, hmm.. ei se Alisalta minun silmiini näyttänyt. Olimme isännän kanssa puhuneet jo nimestä Linnea, joten ajaessani Nivalaan sieltä etelästä, kutsuin sitä pientä karvapalloa Linneaksi. Vaan kun se karvapallo, jolla oli isot tassut, iso kuono ja pikkuiset silmät taapersi uudessa kodissaan, tajusin, ettei se mikään Linnea ole. Ja niin oli neiti ilman nimeä.
Isäntä tuli iltavuorosta kotiin ja olimme yhtä mieltä siitä, että ei se pikkuinen näytä Alisalta eikä ainakaan Linnealta. Heitimme molemmat nimiä ilmaan, mutta mikään ei toiminut. Eipä siinä sitten muu auttanut, kuin lähteä nettiin ja etsiä koirien nimipäiväkalenteri. Epätoivon hiki alkoi virrata, kun selasimme nimiä läpi, eikä mikään sopinut. Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei. Sitten emännän silmiin osui Valma. Naurahdin ja sanoin, että kuka voi antaa koiralleen tuollaisen nimen, hyi kauhia. Isäntä naurahti myös, katsoi lattialla istuvaa pikkuista ja totesi, että eikö käykään. Sitten minä käännyin katsomaan uusinta perheenjäsentämme ja silloin jysähti. Walma.
Ja miksi kirjoitusasuksi Walma eikä Valma? Emäntä on kaikissa papereissa neidin omistaja ja emännän sukunimi alkaa W:llä... ja pukkaahan tuohon myös emännän suomenruotsalaiset sukujuuretkin. Jossei mitään muuta hienosteltavaa löydy, niin hienostellaan sitten edes koiran nimellä.

Niin meidän prinsessamme sai nimen Walma ja kun neidin näkee, sen nimen myös ymmärtää. Walmassa on niin paljon walmamaisuutta, että mikä tahansa muu nimi olisi väärin ja tuntuisi pahalta... ja löytyyhän Walmasta myös jonkin verran velmumaisuutta.

On ollut hienoa seurata Walman kasvua ja kehittymistä. Joskus tosin meinaa tulla tippa silmäkulmaan, kun ei tuo neiti enää olekaan sellaisen syliin nostettava (Walma painaa liki 25 kiloa) kömpelö karvapallo. Onhan Walmassa vielä kömpelyyttä, varsinkin verrattuna kolmivuotiaaseen labradorinnoutajanarttu Noppaan, joka on Walman koirakaveri... ja Nopan isäntä Walman isännän kaveri. Voimaa Walmalla on aika paljon, joka taas meinaa toisinaan niksauttaa emännän ja isännän olkapäitä sijoiltaan.
Ja vaikka neiti välillä kiristääkin muiden laumansa jäsenten hermot äärimmäisen kireälle, emme me tuosta luopuisi. Emmeköhän mekin ärsytä Walmaa aina välillä.

Kipinästä,

Walman emäntä