Hetkellisessä kyvyttömyydessäni muodostaa kuuluvaa ääntä on ärsyttävintä, että vaahdotessani hyvin Serranon perhe -tyylisesti jostain ehkä maailmankaikkeudelle merkityksettömästä mutta minulle hyvin tärkeästä asiasta, kuten siitä, että vaaleista neuletakeistani paras on odottanut pesuun pääsemistään jo kuukauden (en siis itse voi pestä vaatteitani), henkilö, jolle kiivailen (useimmiten äiti) voi keskittyä äänelleni tai äänettömyydelleni nauramiseen. Oikeasti ei ole hauskaa, että joudun sulkemaan hiljaa valuvan hanan puhumiseni ajaksi, jotta olisi edes toivoa siitä, että joku kuuntelisi ja kuulisi. Sitä paitsi vihaan pitkiä ja kiemurtelevia lauseita, joissa on käytettävä paljon pilkkuja.