Korviini kantautuu toinen toistaan kauniimpia lauluja elämästä. Niissä ollaan yksin, mutta ympärillä on silti ihmisiä. Niissä ollaan kuin pieni kukinto satojen muiden vieressä. Tiedättekö sen tunteen, toisten ympäröimänä, mutta silti yksin. Minä muistan vielä sen tunteen niiltä ajoilta kun en ollut löytänyt ystäviäni kukkaniityn toiselta laidalta. Anna laulaa kappaleissaan siitä matkasta sinne niityn toiselle laidalle - tiedämme molemmat, että se matka on pitkä.
Minulle nämä laulut kertovat myös vapauden kaipuusta. Normaalisti vapaudeksi kutsuttu tunne on kuitenkin muuttunut tietoisuudeksi siitä, että kaipaa turvaa. Toista ihmistä. Maata jalkojensa alle. Vapaus ei olekaan enää vapaana taivaan lintuja lentämistä vaan turvallisesti langalla istumista, maailman näkee kyllä sieltäkin. Ehkä juuri tämä havainto on saanut minut pitämään tästä levystä niin kovin paljon; sekin tuntuu niin omalta ajatukselta.
Puun levyssä on aistittavissa myös jotain samaa kuin vanhoissa autoissa. Vanhat autot kun ovat sellaisia, että niistä tunnistaa jo kaukaa minkä merkkisiä ja mallisia ne ovat - aivan kuten Annan äänen ja kappaleet. Nämä eivät voisi kuulua kenellekään muulle.
Uudet autot - ne koopit ja petet - ovat toki kivoja uusimpine teknisine saavutuksine ja sarjatyönä valmistettuine kuorineen, mutta kukaan ei voi väittää etteikö niistä puuttuisi sitä vanhan ajan hienoa maailmaa.
Olen niin kauhean onnellinen, että vihdoin on julkaistu suomenkielinen albumi, jonka voin huoletta rinnastaa vanhoihin autoihin.