IRC-Galleria

Tänään satoi, rakastan sadetta, majoittauduin tyynyjen sekaan sisustuslehdistä koostuneen pinon kanssa ja uppoiduin hienojen asuntojen maailmaan. Join laimeaa kolajuomaa ikään kuin teetä ja tiesin näyttäväni hölmöltä. Mutta minä rakastin tätä päivää, sen sateineen, lehtineen ja kolajuomineen.

Rakastin tätä päivää senkin jälkeen kun aurinko taas pilkisti pilvien takaa, pääsin minigolffaamaan (kirjoitetaanko se todellakin kahdella f-kirjaimella?) ja yksi kuvausmestari sai napattua peräti yhden kuvan, jossa näyn kokonaan. Pisteet hänelle!

Rakastin tätä päivää, rakastin tämän päivän ihmisiä.

Ja Regina Spektor on ihana.

Tämä kaunis maailma ympärilläni saa minut aika ajoin ajattelemaan miksi minä kuitenkin olen niin yksin.

Että miksi kukaan ei ilmesty vaikkapa kirjastoon ja kurkkaisi hyllyn toiselta puolelta. Ja sitten olisi joku ihminen joka jaksaisi olla hiljaa minun kanssani.

Hullut matkaavaat autoillansa maassaan, luonnonkauniiden näköalojen lävitse. He näkevät autoistaan kuinka rypsipellot hohtavat keltaisina ja kuinka ilta-aurinko valaisee kaukana näkyvien kuusipuiden latvat niin kauniisti. Voiko kauniinpaa näkyä ollakaan?

He näkevät kuinka orava juoksee tien yli ja kuinka joki virtaa sillan alla, ihan hiljaa. He jopa pysähtyvät katselemaan ja kummastelemaan heitä ympäröivää kaunista maailmaa aika ajoin. He lomailevat.

Sitten metsien keskellä on havaittavissa suuri hevosenkenkä. Kuinka se kutsuukaan heitä luokseen! He painavat vielä ihan vähän enemmän kaasujalkaansa kohti maata saapuakseen pellolle, jolla kohoaa iso ja ruma, keltainen rakennus.

Yhden auton ovet jäämät lukitsematta ja toiseen unohtuu se tuikitärkeä vauvan tutti. Kolmannessa pakataan voileipiä eväiksi ja neljännessä jo pakataan tavaroita autoon kotimatkaa vasten.

He hullut ovat matkanneet satojakin kilometrejä päästäkseen säästämään. Ostamaan halpaa shampoota. Lastaamaan ostoskärrynsä täyteen euron t-paitoja; kyllä niistä vielä komeita pölyrättejä saa. He taistelevat euron tietokonepeleistä, niistä jalkapallojutuista vuodelta 1998. Kun niin halpoja ovat.

He hullut, me suomalaiset.

Päässäni muhii elämäni inspiraatio.

kävin kuivaamassa hiukset.

Kuka järjestäisi minulle sellaisen kivan illan syksyllä, puutarhassa? Sellaisen, että omenapuiden väliin olisi ripustettu värikkäitä paperilyhtyjä, ja niiden puiden oksille olisi ripustettu paukkukaramelleja. Ohjelmassa olisi vain istumista ja valokuvien ottamista, mutta sillä hetkellä jokainen rakastaisi istumista ja valokuvien ottamista yli kaiken muun, mitä tämä maailma päällään kantaa.

Kokoontaitettavalle, puiselle puutarhapöydälle, olisi joku asettanut ruudullisen pöytäliinan. Sen päälle oltaisiin tuotu kasoittain suloisia voileipiä, ja jälkiruuaksi tarjoiltaisiin makeita tuulihattuja. Yllättäen joku kaivaisi puun takaa suuren kulhollisen hedelmäsalaattia, ja kaikki olisivat riemuissaan. Ilakoisimme yhdestä hedelmäsalaatista aivan suunnattomasti!

Kuten jo mainittu, olisi ilta, olisi syksy ja olisi puutarha. Olisi niin kylmä ilta, niin että kaikkien olisi puettava ylleen ylisuuret villatakit. Kukaan ei saapuisi juhliin juhlavaatteissa, niin kylmä olisi. Olisi syksy, niin että olisi pimeää. Kunnes tuikut paperilyhdyissä olisivat sammuneet ja taivas puhdistautunut vain hetkeksi pilvistään, me katselisimme tähtiä toistemme syleissä. Olisi puutarha, missä myöhäisimmät omenat olisivat poimimatta. Kenenkään ei enää tarvitsisi pelätä kyykäärmeitä; ne olisivat jo aikaa sitten vaeltaneet kesän jälkeen kallioille nukkumaan.

Metsästän päivästä toiseen käytettyjä lukionkirjoja. Muistatteko miten kiljuin sen hemmetin kemian kirjan vuoksi viikko tai muutama sitten? :].

Hah, ja hih, en todellakaan tiedä, lukeeko kukaan muu kuin Meeri näitä tekstejä, mutta saanpahan ainakin sitten yhden ihmisen iloiseksi. Vaikka tiedostan tietämättömyyteni asiasta, kirjoitan tekstistä toiseen siinä ajatusmaailmassa, että vastaus olisi positiivinen.

Elin jopa siinäkin toivossa, että siskoni lukisi nämä tekstit, mutta hupsheijaa, näin kun hän vain käväisi blogissani saadakseen tuon ärsyttävän tiedotteen pois etusivultaan; Uusia merkintöjä: memii. Tästä taas päättelin, että jollei häntä kiinnosta, niin miten ihmeessä jotain puolituttua jaksaa kiinnostaa. Tämä kuitenkin melkoisen mittava puolituttujen joukko jaksaa uutterasti nimensä käydä tunkemassa blogini vieraslistaan.

En voi edes kuvitella sitä tuskan määrää heidän kohdallaan. Kuinka he jaksavatkaan käydä tässä blogissa päivästä toiseen ja painaa takaisin etusivulle, ja äkkiä; 'Taas se hullu selittää maailmastaan, yhyy en jaksa.' Pyydän anteeksi kammottavaa kevättalveanne, jolloin kiusasin teitä typerillä lauseillani, Meeri onnistuu siinä nykyään niin paljon paremmin kuin minä.

Kommentoi.

Päätitkö, ettet todellakaan lue tänä kesänä yhtä ainoata kirjaa? Luulitko, että kukaan ei tulisi ja sanoisi, että hei, sinun on luettava tämä kirja. Kukkuluuruu, ja pimpelipom, tässä sinä olet kuitenkin.

Jostein Gaarder: Appelsiinityttö, N842, ISBN 951-31-2930-6

Huikea tarina pienestä ihmisyydestä tässä valtavan suuressa maailmankaikkeudessa. Tarjoaa kaikessa sadunomaisuudessaan yhden ratkaisun kysymykseen, mikä maailmankaikkeus on. Mikä on maapallomme, tai meidän ihmisten tehtävä, osa ja merkitys tässä meitä ympäröivässä ihmeellisyydessä. Haluan vielä erikseen korostaa ilmaisua 'yhden ratkaisun'.

En tiedä, muuttiko kirja tapaani katsoa elämää, tai suuremmin ilmaistuna maailmankaikkeutta, mitenkään ratkaisevalla tavalla. En tiedä, oliko se edes kirjailijan tarkoituksena. Minusta kuitenkin tuntuu, että se todella sai minut ajattelemaan hieman poikkeavalla tavalla entisestä. Ja minusta todella tuntuu, että se oli myös kirjailijan tarkoitusperä; saada lukija ajattelemaan.

Luen käsittääkseni paljon kirjoja, mutta kovin moni kirja ei ole saavuttanut mielessäni yhtä suurta asemaa kuin Appelsiinityttö. Kun sanon, että minusta tuntui samalta nähtyäni Amélien, tai kuultuani The Crashin Big Ass Loven ensimmäistä kertaa, se on jotain hyvin hienoa sekä harvinaista. Ja tänään minä todella tunsin niin; koin olevani hyvin, hyvin, hyvin onnellinen saadessani elää.

ihana maailma. ihana meeri, ihana mona. ja minäkin tietysti.

Kerran eli pieni poika, joka tiesi tekevänsä virheitä. Hän oli ymmärtänyt, että hän ei voi aina olla onnellinen, eihän hänen rakastamansa maailmakaan aina ollut. Ja hän tiesi, että se oli täydellisyyttä.

Tuo poika rakasti pilviä ja hän rakasti aamuöitä. Hän rakasti olla ihminen ja hän rakasti olla hän. Hän rakasti ystävyyttä ja hän rakasti rehellisyyttä. Hän rakasti mansikoita ja hän rakasti kaakaota. Ja hän tiesi, että se oli täydellisyyttä.

Tuo poika ei aina jaksanut hymyillä, tuota poikaa joskus ahdisti. Joskus maailman asiat olivat hänelle liian isoja. Hän antoi itsensä olla joskus surullinen. Ja hän tiesi, että se oli täydellisyyttä.

Tuo poika tunsi ihmisiä tässä maailmassa, jotka luulivat täydellisyyden olevan jotain aivan muuta. Virheettömyyttä, kauneutta, mainetta ja kunniaa. Ja nuo ihmiset, eivät pitäneet tuosta pojasta. Sillä hän jaksoi, murheidenkin jälkeen, nousta ja lähteä uuteen kasvuun. Tuo poika halusi itkeä murheensa pois, muistella niitä pahimmankin vaiheen jälkeen, mutta kuitenkin myös elää vastoinkäymisten jälkeen.

Ja nuo ihmiset, eivät kestäneet katsella, kun tuo poika juoksi heidän ohitsensa nauraen aurinkoon.