IRC-Galleria

Yksinäisyys opettaa ihmiselle miten sanoa ranskaksi; metrolippuni ei ole taskussani. Le ticket de mètro n'est pas dans ma poche.

En uskalla puhua vaikka minulla olisi kerrottavaa moneksi vuodeksi.

where could you be on a night like this?
i've looked around all of this town
______________________________
the crash - what if i meet you

Haluan puhua filosofisia msn.

Pelkään, että syksystäni tulee taas kerran sellainen ällöttävä dataussyksy. Että jouluna taas huomaan istuneeni eniten rakastamani ajan vuodesta sisällä.

Ketään täällä ei kiinnosta vaahteranlehtien kuvaaminen, eikä kukaan jaksa innostua kylmästä tuulesta. Tiedän kyllä ketä kiinnostaisi, ja kuka jaksaisi. Mutta kun ne mokomat on menneet syntymään Helsinkiin.

Kukaan muu ei olisi tullut sanoinkuvaamattoman iloiseksi, siitä mitä äsken koin. Siitä miten kävelin pururadan poikki puolihylätylle leikkipaikalle. Siitä miten keinuilta näki syksyisten puiden lävitse hiekkakentällä temmeltävät koirat. Hyppimässä esteiden yli ja tottelemassa erilaisia komentoja. Siitä miten ihmisillä oli tuulitakit ja, miten he jaksoivat osoittaa suosiotaan jokaikiselle koiralla. Niillekin, jotka eivät suostuneet istumaan. Tai leikkimään kuollutta.

jemina. sanoo:
kekkonen kiehtoo minua.
meeri. sanoo:
mua alko jostain syystä naurattaan.

Tässä maailmassa elää unelma. Unelma toisesta ihmisestä. Ihmisestä jonka kanssa juoda appelsiinimehua. Appelsiinimehua ja suklaakeksejä.

Suklaakeksejä valokuvissa. Valokuvissa, joita olisimme ottaneet yhdessä. Yhdessä käveltyämme ensin pitkälle merenrantaan. Merenrantaan, joka olisi täynnä kylmiä kiviä. Kiviä ympäröitynä syksyisillä lehdillä. Lehdillä, jotka isot vaahterat ja tammet olisivat pudottaneet rannalle.

Rannalle, jossa me seisoisimme. Seisoisimme päällämme villapaidat. Villapaidat pitäisivät meidät lämpiminä. Silloinkin kun olisimme erossa.

Erossa vain siihen saakka kunnes taas tapaisimme. Tapaisimme kera appelsiinimehun ja kameran. Kameran ja rakkauden.

ULKONA ON HURJAN PIMEÄÄ.

Pidän ihan kamalasti elämästäni nykyään.

Ensinnäkin, rakastan huonekasvipalmuani, joka levittää lehtensä ylleni tehdessäni läksyjäni.

Rakastan sitä, kuinka nykyään minulla on mahdollisuus tehdä kaikkea mistä ennen pystyin vain haaveilemaan.

Rakastan sitä tosiasiaa, että nykyään minulla on aikaa dataamiselta käydä kävelemässä (ja ihailemassa katulamppuja), lukea kirjoja, opiskella, valokuvata ja soittaa pianolla Pihasta ilman sadettajaa.

Rakastan uusia housujani. Rakastan tulevaa muuttoa. Rakastan, yhyy, kaikkea. Paitsi tietenkin sitä, että tee on niin pahaa, etten koskaan opi juomaan sitä. Mutta suurin piirtein melkein rakastan kaikkea.

On erittäin rakastettavaa huomata olevansa itsekin rakastettu.

Yksi mielekkäimmistä asioista, joita saan ihmisenä kokea näinä pimeinä vuodenaikoina, ovat katulamput. Miten täydellinen hetki se onkaan, kun hapuilee pimeässä tuulitakki päällä niiden alkaessa hiljaisen syttymisensä.

Hetkeä ennen lamppuja, harmaat pilvet pimentävät taivaan, ja tuuli uljeltaa puissa. Punainen auto ajaa hiljalleen ohi, sen ajovalot enteilevät jo tulevasta. On kummallista, kuinka lämpimät valot saavat minut hymyilemään. On pimeää, ja haluaisin tietää mitä mieltä ohiajava ihminen on ilmastonmuutoksesta.

On pimeää, kunnes lamput alkavat vähitellen viimeinkin syttyä. Ainakin täällä meillä päin, ne syttyvät vähän kerrallaan. Ensin aivan vähän. Sitten jo hieman enemmän.

Taas, ja taas.

Mutta silloin kun ne viimein hohtavat kirkkaimillaan, minä olen jo oman pöytäni ääressä lukemassa ranskaa. Moi, je m'appelle Jemina..

Vedin jalkaani pitkät, punaiset saappaani ja lähdin ulos sateeseen. Tunsin olevani hyvin onnellinen.

Kuuntelin, miten sade tippui tiehen ja peltoihin sen ympärillä. Näin miten se tippui lammikoihin. Tunsin kuinka vesi puhdisti kuraiset saappaani.

Kävelin varmasti yli tunnin. Vastaani oli tullut kissa ja kastemato. Kun kastemato ei sanonut minulle päivää, tiesin ystävyytemme olevan lopullisesti ohi.

Onneksi kissa sentään halusi viereeni ja antoi koskettaa. En tiedä, rakastiko se sadetta. Toisaalta, ei kai se muuten siellä kulkisi. Kai se piti märästä turkistaan.

Oikaisin kotiin pururadan poikki. En nähnyt sieniä. Tunsin olevani hyvin onnellinen.

On olemassa täydellisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka ainakin hiuskarvan verran rakastavat itseään ja toisiaan.

http://www.ibiblio.org/lunarbin/worldpop kertoo, että heitä on tätä kirjoittaessa 6 843 129 522. Nyt heitä on 6 843 129 534.

Olipa kiva retki tänään. Kukkuu syötiin ja juotiin
ja kuvattiin ja pelattiin ja naurettiin ja kaikkea.

Ja Chisu on kyllä totisesti livenä paljon kivempi kuin levyllä. :]]. Mä melkein ihastuin kokonaan. Aurinko paistoi, ihmiset tanssi ja bestahit oli niin kivoja.

Tänään oli viimeinen yhteinen lomapäivä. Huomenna viimeinen oma ennen kuin lukio kutsuu.

Hippei kun tykkään syksystä.

:]]]]] -->

Ja kukkuu Meerit sun muut kukkuluurut, nähdäänhän me pian? :]]].