"Eihä toi ees oo korkee" Näin tuli todettua nosturin juurelta ennen hyppyä. Jännitys oli huipussaan, kun huudettiin: "NUMERO 15!"
Vielä viimeiset vilkutukset äidille ja broidille, sillä nyt olisi aika laittaa valjaat päälle ja suunnata 110 m ylöspäin.
"Tuu vaa jo tähä, astu tohon niin, että sulla on selkä koriin päin" Astuessani "korin ulkoiselle puulevylle" tärisin kuin hullu, ainoa ajatus, mikä päässäni pyöri oli se, että:"Kohta lennetään ja lujaa" Vielä silloin epäilin, etten pystyisi siihen.
Korin pysähtyessä yläilmoissa, minulle annettiin ohjeet.
"Hyppääjä kädet irti"
Päästin irti.
"3, 2, 1, MENE!"
Mun kroppa ei liikkunu mihinkään.
"En mä pysty"
"Otetaan uus lähtö. Hyppääjä kädet irti"
Otin jälleen kädet irti kaiteista, kun olin laittanut kädet kiinni uudestaan.
"3, 2, 1, MENE!"
*WIIIIIUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUH*
Kroppani suostui liikkumaan ja pian sinkosinkin naama edellä 120 km/h suoraan alaspäin ja 80 km/h takaisin ylöspäin. Pompin siinä hetken aikaa ja yritin huitoa ilmaa pois tieltäni.
Pian käsistäni otettiin kiinni ja olinkin takaisin maan pinnalla. Nilkoissa tuntui hieman inhottavalta, mutta siinä vaiheessa ainoa ajatus oli se: "MÄ TEIN SEN JUMALAUTA" Adrenaliinin virratessa, katsoin kun veljeni hyppäsi "VOI PERKELEEEEE!":n kuuluessa taustalta.
Todistus "lepää" kehyksissä ykköspaikalla seinälläni, muistona siitä, että mä uskalsin tehdä sen ja ylpeydenaiheena, tietenkin. Sillä tässä jutussa minun kohdallani oli niin paljon epäilyksiä siitä, että tekisinkö sen. Mutta mäpäs näytinkin teille! ;)
Ikimuistoinen kokemus. Kiitos SkyBreakers !