en pysty sanoo mitää, mut mun on nyt mentävä,
on lennettävä niin kauas kuin mä vaan ennätän.
hengitän sisään, ja hengitän ulos,
sama lopputulos, mut oon henkisesti tukos.
kuka meistä kestää oikeesti loppuun asti,
loppuun palaa varmasti, sen salaa kavalasti.
salakavalasti haen pullosta taas lohtuu
mut mitä vittuu voi tehä ku rutiineihin tottuu.
olo helpottuu hetkeks, mut sit taas viha palaa.
vihaa pahaa maailmaa, tai sit mikä pahinta,
vihaa itseään, on itsensä vihollinen.
samas kehos pieni enkeli ja piru ivallinen.
tarkotus ei ollut koskaa loukata mut
niin aina ymmärretää, vaik en sitä tarkottanut.
kipu lisääntyy, silmät verestää,
mun on aika mennä, on aika levähtää.