IRC-Galleria

Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan.
Ajattelin itsekseni: 'Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä? Taitaa olla varsinainen nynny.'
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle, pippaloita ja
jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani.
Hetken päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan.
Hänen silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon.
Hän nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.
Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä, etsien lasejaan, kyynel silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin: 'Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen.'
Hän katsoi minuun ja sanoi 'kiitos', hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.
Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä,
miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen kirjoista.
Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa.
Hän vastasi myöntävästi.
Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan,
sitä enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.
Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa kanssa.
Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit.
Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.
Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot jalkapallostipendin turvin.
Opiskelisimme eri paikkakunnilla, mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.
Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja nimittelin häntä nynnyksi.
Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.
Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen. Olin joskus kateellinen.
Tuli se suuri päivä.
Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten läimäytin häntä selkään ja sanoin:
'Kuule, hyvin se menee!'
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: 'Kiitos.'
Hän ryki hieman ja aloitti puheensa. 'Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia,
sisaruksia, valmentajiakin kenties... mutta ennen kaikkea ystäviä.
Seison tässä sanomassa teille, että paras lahja, minkä voi toiselle
antaa, on olla hänen ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan.'
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä, jolloin ensi kertaa tapasimme. Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna. Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja
ottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä keräämään niitä koulusta jälkeen päin. Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili. 'Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni pelasti minut tekemästä jotain kamalaa.'
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään heikoimmillaan.
Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden syvyyttä.
Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan suuntaan.
Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit kopioida tämän viestin päiväkirjaasi, jolloin muutkin voivat lukea tarinan
2) Voit olla kopioimatta tarinaa päiväkirjaasi ja toimia ikään kuin se ei olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.

KOPIOI TÄMÄ PÄIVÄKIRJAASI ALLE 48 SEKUNNISSA , NIIN JOKA LAUANTAI SINULLE TAPAHTUU JOTAIN TODELLA KIVAA JA JÄNNITTÄVÄÄ !
JOS ET KOPIOI , SAAT 4 KK HUONOA ONNEA , JA ET TULE
EDISTYMÄÄN IHMISSUHTEISSA

Tyttö ja poika ovat seurustelleet 7 vuotta, ja tyttö soittaa poikaystävälleen:
- Tyttö:
Mä rakastan sua.

- Poika:
Joo, tiedän että rakastat, kaikki rakastavat minua.

- Tyttö:
Todellako?

- Poika:
Kyllä... Kaikki ystäväni, jotka ovat tyttöjä, kertovat sen minulle päivittäin.

- Tyttö:
Täh? Enkö mä sitten oo sun ystävä?

- Poika:
Et.. Olet tyttöystäväni. Miksi?

- Tyttö:
Kun minä sanon että rakastan sinua, silloi myös tarkoitan sitä.

- Poika:
Tiedän että tarkoitat sitä... Sinun ei vain tarvitse kertoa sitä minulle päivittäin kovin usein. Tiedän että olet rakastanut minua siitä päivästä lähtien kun aloimme seurustelemaan. Ja minä rakastan sinua päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän..

- Tyttö:
......

- Poika:
Joten haluatko lähteä huomenna jonnekkin juhlistamaan 7-v päiväämme?

- Tyttö:
Kyllä. Mutta minne?

- Poika:
En tiedä.. Ehkä elokuviin tai jotain?

- Tyttö:
Okei..

- Poika:
Haen sinut huomenna, sinun ei tarvitse kuin olla valmiina.

- Tyttö:
Okei, mihin aikaan tulet?

- Poika:
Olen kahdelta kotona töistä, syön ja tulen sitten. varmaan 15-20min.

- Tyttö:
Luulin ettei sinulla ole töitä huomenna?!

- Poika:
Yksi työkavereistani on sairaana, tuuraan häntä.

- Tyttö:
Okei, joten näemme 14.20?

- Poika:
Kyllä! Ja kulta?

- Tyttö:
Niin?

-Poika:
Minä rakastan sinua.

- Tyttö:
Minäkin rakastan sinua.

- Poika:
Juu, mutta työnantajani katselee minua työhuoneestaan vihaisesti, minun pitää mennä.

- Tyttö:
Okei, heippa.

- Poika:
Heippa.

****************************

Seuraavana päivänä..

Poika ajaa tyttöystävänsä luo, ja lähtee hakemaan tyttöä ovelta.

- Tyttö:
Hei! (suutelee poikaa)

- Poika:
Oletko valmis?

- Tyttö:
Hmm.. Odotas.. Haen laukkuni, lähdetään sitten?

- Poika:
Okei.

Tyttö luuli heidän menevän elokuviin ja illalliselle, mutta kun he pääsivät autoon..

- Poika:
Odota! Sidon silmäsi.

- Tyttö:
Miksi??!

- Poika:
Se on yllätys.

- Tyttö:
Millainen yllätys??

- Poika:
Iso sellainen.

- Tyttö:
Okei, mutta vain jos lupaat pitää minua kädestä koko matkan kun ajamme.

- Poika:
Minä lupaan.

- Tyttö:
Okei, sido nyt ne silmät..

Ja he ajoivat, ajoivat, ja ajoivat...... Ja pysähtyivät.

- Poika:
Okei! Olemme täällä!

- Tyttö:
Missä!

- Poika:
Odota, anna minun kantaa sinut sinne paikkaan!

- Tyttö:
Mihin paikkaan?

- Poika:
Erääseen.. (suutelee tyttöä)

- Tyttö:
Kulta!...

Poika kantaa häntä..

- Poika:
Okei, anna minun ottaa siteet silmiltäsi.

- Tyttö:
Missä me olemme?

Poika avaa siteet tytön silmiltä ja tyttö näkee paikan johon poika on hänet vienyt.... Tämä on paikka jossa poika ensimmäisen kerran tunnusti tytölle tunteensa.

- Tyttö:
Voi luoja! (itkee..)

- Poika:
Miksi itket?

- Tyttö:
Tämä on paikka jossan ensimmäisen kerran sanoit minulle että.. että...

- Poika:
Mitä aiot tehdä loppuelämälläsi? (poika tulee tytön selän takaa, halaa häntä takaa päin, polvistuu hänen eteensä ja kysyy "Kulta, mennäänkö naimisiin?")

- Tyttö:
(Kyyneleitä tulee yhä enemmän ja enemmän)

- Poika:
En ollu töissä silloin kun soitit minulle.. Olin järjestämässä tätä yllätystä.

- Tyttö:
Nouse ylös!!!!

- Poika:
Todellako?

- Tyttö:
(suutelee häntä)

- Poika:
Oliko tuo kyllä vai ei?

- Tyttö:
Kyllä.

Jos kopioit tämän omaan blogiisi, sinun rakkauselämäsi tulee aina kukoistamaan!

MUTTA!
jos et kopioi tätä, rakkauselämästäsi ei tule mitään, tulet aina jätetyksi, ja tulet kärsimään koko loppuelämäsi ajan
yksinäisyydestä!

Sinulla on 3min aikaa kopioida tämä