Tänä murheellisena päivänä joudun kertomaan sinulle, Satu (albertosi), että urhea Kanasi (hän on niin mahtava, että saa ison alkukirjaimen) ei selvinnyt kissojen valtaamassa päiväkirjassani, vaan päätyi nugeteiksi :(
Kanan taisto oli kuitenkin urhea, aikaavievä ja etenkin raivoisa. Viimeiseen siivenräpäytykseen asti pystyin tuntemaan hänestä huokuvan elämänhalun - tuon elämänhalun, jonka me ihmiset olemme jo aikoja sitten unohtaneet.
Kana, kuten muutkin lajitoverinsa, osoitti kuitenkin kanamaista urheutta juoksemalla vielä päättömänäkin kohti vastustajaansa. Koska pää oli menetetty - ja nokka siinä samassa - niin hänen ainut aseensa oli jalat - joita mm. kiinalaiset muuten pitävät suurenakin herkkuna (http://en.wikipedia.org/wiki/Chicken_feet). Pään menetyksen myötä Kanan iskujen tarkkuus oli kuitenkin heikentynyt ja näin ollen toivo lähes menetetty.
Loppujen lopuksi mitään ei ollut enää tehtävissä, kun raivopäiset kissani hyökkäsivät urheasti taistelleen Kanan kimppuun viimeisen kerran. Korvissani kaikuu vieläkin tuo sydäntä riipiivä ääni, jonka Kana päästi kaatuessaan myllätylle taistelutantereelle. Tuo julma "tumps" -ääni, joka varmasti aiheutti maanjäristyksiä toiselle puolelle maapalloa, kolkuttaa vieläkin sisimmissäni ja katumus - oi, tuo karmiva katumus ja omatunnon äänet jotka pääni sisällä vellovat. Kuinka toivonkaan että saisin tämän kaiken tekemättömäksi.
Näin lopuksi toivoisin vielä, että kaikki Kanan läheiset, tarinan lukeneet tai muuten vain myötätuntoa Kanaa kohtaan tunteneet, rukoilisivat tämän loistavan yksilön puolesta.
Lepää rauhassa Kana (Gallus gallus domesticus), pysyt aina muistoissamme.
-Minxi kuittaa
P.S. Tämä kaikki sen vuoksi, että saimme katsoa maailman surkeimman elokuvan (The American) teidän mahtipontisesta televisiostanne.
