IRC-Galleria

Aah, huomenna vaasaan jatkamaan töitä ja tsekkaileen muutamaa kissan raatoa! Piti lähtee tänää jo, mut eihän tää läskipallopää taaskaan (!) saanu mitää aikaseks. Saatana pitäis olla muka jo nukkuus, mut jos ei väsytä niin eipä voi mitää!

Kandee muuten jutella ystävien kans mahdollisimman paljo, siin voi samalla oppia itestään vaikka mitä. Tajusinpahan vaan tänään et mä oon maailman huonoin tekeen päätöksiä, varsinkin sellasia millä tiedän luultavammin pitkän ajan päästä positiivinen vaikutus, mut sillä hetkellä helvetillinen, niin mä teen mielummin sen et oon onneton sillä hetkellä ja myöhemmin, ku et oon onneton ja myöhemmin onnellinen(siis luultavammin). Eikös sitä aina haluis päästä helpoimmalla, mä ainaki, koitin tehä asioita vaikeen kautta, mut ei käy, mä jatkan mielummin tätä elämän hetkellistä onnellisuutta, mitä mä todellisuudella teen?

Miks me aina valitetaan ettei löydetä ketää, ei kaikki, mut monet (esim minä), sitte me 'rakastutaan/rakastetaan' muka, koska halutaan löytää joku syy olla onnellinen! Jos meidät jätetään, me kaivataan loputon aika sitä tiettyä ihmistä, mutta loppujen lopuks kaikki on taas samalla tavalla, vaikka jotain onnellista tapahtuu silti se ahdistus nousee pintaan jollain tasolla ja me peitetään se tyhjä kohta jollain, ihminen on riippuvainen riippuvaisuuksista!

Mun on pakko lahjottaa mun sielu maailmalle, oon jo sulkenu oven mun entiseen elämään ja hukannu avaimen, ja ylpeys ei anna koputtaa, vaikka mä pääsisin hetkeks takasi, silti sieltä ovesta on pakko joskus taas astua ulos ja koputtaa uudestaan! Rispektit sille heebolle joka teettää mulle uuden avaimen ja ottaa riskin että mä hukkaan senki, ei kukaa jaksa loputtomiin auttaa jos on tällänen tuhlaaja ja hukkaaja ku minä.

Vähä sama ku olisit kuskina ja joku soittais sul kokoajan et heitä mut sinne, ja ku olisit heittäny tyypin pisteestä A pisteeseen B se soittais taas, et pitää heittää B:stä A:han takasi. Ja niin se jatkuis. Tämän takia mä en halua kuskia tai uutta avainta, mä en halua tuottaa ihmisille enää pettymyksiä, mä oon jo päättäny et mä kuolen yksin, en mä osaa tehä päätöksiä enkä mä halua ketää joka joutuu itsensä lisäks huolehtimaan musta ja jos mut tuntee, sen tietää kuinka mä takerrun ja tarvin ihmistä, ripustaudun niinku hukkuva viimeseen oljenkorteen, mä hukun ihmisten ympäröimänä mut toivon et kukaan ei ojenna mulle kättä, mä oon heikko ja varmasti valmis tarttumaan siihen vetääkseni sen henkilön mukaan tai nousemalla ylös hukkuakseni taas!

Itse mä en tiiä oonko mä rakastunu rakkauteen vai ihmiseen, onko mul ikävä ihmistä vai aikaa? Kerta toisensa jälkeen mä annoin itteni, täs aika lähiaikoina tein sen tosissani, ja päätin etten enää ikinä tee sitä toista kertaa, niin syvälle mä oon ny vajonnu enkä voi edes syyttää sitä ihmistä muuta ku tekosyynä! Mä en pääse enää ylös enkä mä jaksa yrittää, ainut mikä pitää mut hengissä on se kaunein ajatus tällä hetkellä mun surkastuneissa ajatuksissa; kosto.

Jossaki vaihees huomaa, et vaikka kuinka yrittää pyristellä, sitä syvemmällä siellä suossa on, tällä kertaa mä oon onneks saanu jotenki setvittyä asiat, kipu todellaki kasvattaa luonnetta, mä pystyn siihen. Mut silti, ei oo huomista mitä odottaa, on vaan tämä hetki josta toivoo pääsevänsä eroon.

Oivoi, on se raskasta ku joutuu maksamaan onnestaan. Kuten sanonta kuuluu; mielummin köyhä ja onnellinen kuin rikas ja onneton.
Mä maksan mun hetken onnesta ja sen jälkeen mä oon köyhä, en ehkä onneton myöhemmin, kaikkeen tottuu. Elämäntapaonni.

Vindet ku oon pessimistinen tänä yönä! Huomenna koittakoon uusi aamu; ehkä mä oon hitusen viisaampi?