Musta ei tullutkaan prinsessaa. Musta ei tullutkaan sitä mitä halusin ikinä olla, silti jollain pakottavalla tavalla haluan tätä, olen itsekäs ja teen mitä haluan vaikka pelkään että tässä voi olla loppu jollekkin sellaiselle mitä kadun lopun elämääni ja joka vie loppujen lopuksi ikuiseen kaipaukseen ja ikävään.
Joka ikinen päivä Öövi on mun mielessä, kysymykset, mitä olisin voinut tehdä?
Mitä sitten voi tehdä sellaisille asioille mihin tietää itsensä olevan syyllinen? Tekeekö sen siksi että oma sisin sanoo niin, tuntee että tekee asiaa mitä haluaa, vai olenko vain erityisen itsekäs, joka on valmis kestämään kaiken kaksin verroin?