IRC-Galleria

Huomasin, ettei sivua tarvitse paljoakaan scrollata alaspäin, kun päädytään jo edelliseen vuosikoosteeseen. Kirjoittaminen tänne galtsupäiväkirjaan, niin nostalgista kuin se onkin, on vähentynyt viime vuosina. Osasyy on se, että kirjoitan myös työkseni, jolloin vapaa-ajan kirjoittaminen on jäänyt hiukan vähemmälle. Lisäksi olen kirjoittanut myös Uusi-Suomeen omia ajatuksiani yhteiskunnallisista asioista.
Mutta nyt hyvät lukijani, tämän vuoden lähestyessä loppuaan, haluan kiittää teitä kuluneesta vuodesta ja kirjoittaa tiivistelmän myös tästä vuodesta. Tässä se tulee:

Tämä vuosi on kokonaisuudessaan ollut elämässäni suurten muutoksien vuosi. Se on sisältänyt kaksi muuttoa ja yhden työpaikan vaihdoksen.
Takana on myös erittäin paljon voimiani vienyt ihmissuhde ja olen lukuisia kertoja kysynyt itseltäni, miten minä vannoutunut sinkku saatoin tehdä sellaisen "emämokan", että siihen suhteeseen rupesin?
Koko parisuhde –konseptin kyseenalaistaminen oli vakaumukseni ja se oli alkanut olla erikoisalaani. Olinhan asunut lapsen kanssa kahdestaan noin seitsemäisen vuotta ja sinä aikana minulla oli muutama satunnainen deitti ja kesäromanssi. Ei mitään sen vakavampaa.
Ja sitten tuli tämä yksi rakkaus, joka huumasi minut täysin. No huumaa kesti sen muutaman kuukauden verran, kunnes hän paljasti "todelliset karvansa", mutta tuossa vaiheessa olimme jo ehtineet muuttaa yhteen.
Itse asiassa nopeasti eteneminen hokemalla, "tykkään siitä, että arki alkaa nopeasti", olisi ollut yksi niistä asioista, jonka olisi pitänyt jo soittaa hälytyskelloja. Mutta minäpä luulin sitä rakkaudeksi... Todellisuudessa näissä tällaisissa tapauksissa se on omistamisen ja kontrolloimisen halua.
Luulin kohdanneeni sukulaissieluni ja vasta jälkikäteen huomasin, ettei mikään olisi voinut olla kauempana totuudesta. Hänen persoonassaan ei ollut mitään, mikä olisi ollut samankaltaista nykyisen minäni kanssa.
Onneksi rautainen elämänkokemukseni ja sisuni auttoivat minua irtautumaan nopeasti ja aloin pikimmiten etsiä uutta asuntoa, kun huomasin erehtyneeni pahemman kerran.
Iso kiitos ystävilleni, Tuulia-sisarelleni ja Paavo-serkulleni, jotka olivat apuna ja tukena. Ilman heitä olisi ollut huomattavasti vaikeampaa.
Elämä jatkuu. Sen sijaan, että jäisin rypemään itsesääliin ja itseni syyttelyyn tästä "emämokasta", voin ajatella positiivisesti.
Kuten armeijan pojatkin sanovat tj:n ollessa nolla: "Ohi on".

Lisäksi voin tietoisesti keskittää huomioni positiivisiin asioihin. Oli muutama sellainen asia, jotka opin häneltä. Ne liittyvät arkiseen elämään ja sopivat kyllä ihan hyvin ohjenuoraksi.
Opin häneltä myös yhden hyvin olennaisen asian, jota olin vaatinut itseltäni useamman vuoden ja sitä en aio enää koskaan tehdä.
Tiedän myös, ettei minun, eikä kenenkään muunkaan, tarvitse vaatia sitä itseltään. Se liittyy tietynlaiseen miellyttämisen haluun henkilökohtaisessa elämässäni ja sitä en aio tässä enempää avata. Mutta se oli tärkein asia, jonka häneltä opin ja siitä olen kiitollinen.

Iso muutos on tänä vuonna ollut myös työpaikan vaihdos. Se tapahtui niin odottamattomasti, että olen vieläkin ällikällä lyöty, vaikka olen ollut nykyisessä työpaikassani huhtikuun alusta asti.
Suuri vaikutus tähän oli ihanalla ja sydämellisellä Pekka Hyysalolla. #fightback.
Katsoin jokunen vuosi sitten TV-haastattelun, jossa hän totesi: "Ymmärsin, että voin joko jäädä rypemään itsesääliin tai sitten tehdä joka päivä parhaani sen eteen että unelmani toteutuisi".
Tämä lause jäi mieleeni ja sen avulla laitoin eteenpäin useita työhakemuksia, joista se yksi johti unelmani toteutumiseen.

Monet tietävät, että olen toiminut media-alalla usealla eri sektorilla – myös tekniikan puolella. Mutta se, mitä olen nuoresta asti janonnut on toimittaminen. Siihen en vain nuorempana kyennyt, kun elämäntilanteeni oli kuormittavampi ja Egypti oli tietyllä tapaa jättänyt jälkensä minuun (näistä asioista enemmän kirjoissani).
Kuinka ollakaan, kävi niin, että sain lopulta haluamani. Ihan pelkällä sinnikyydellä ja asenteella. Fight back.

Onnittelen kyyneleet silmissä itseäni vieläkin siitä, että kaiken tuon yllä mainitsemani ihmissuhteen mylleryksen ja muuttojen keskellä pystyin sopeutumaan uuteen työpaikkaan ja rakentamaan uraani siihen suuntaan, mihin halusin sen menevän.
Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu itsekehu, mutta minä olen vahva ja rohkea nainen. Sanokoon tai ajatelkoon kuka mitä hyvänsä.

Näihin sanoihin päätän tämän vuosikoosteen 2019. Joulu tulla jolkottaa ja eiköhän ensilumikin pian sada. Jospa se toisi vähän valkeutta tähän pimeyteen. Ja kukin voi omassa mielessään napsauttaa oman sisäisen positiivisuutensa valon päälle :)

P.S. hyviä reissuja mahtui tähänkin vuoteen: Roskilde, Wacken, Irlanti. Uudenvuoden aattona vielä Köpikseen Tanskis –kamuja moikkaan. (Damn me ja mun hiilijalanjälki... mutta paikkaan sitä muilla ympäristöteoilla...)

"Pyrin ymmärtämään tekoja jollakin tasolla, koska en ehkä halua uskoa, että absoluuttista pahuutta olisi olemassa"

Uutistyössä kohtaamani tapaukset ja muutamat henkilökohtaisessa elämässäni hiljattain kokemani asiat ovat saaneet minut pohtimaan sitä, voiko ilkeyttä selittää. Onko absoluuttista (”puhdasta”) pahuutta olemassa, vai löytyykö kaikelle ihmisen toiminnalle lopulta selitys?

Otetaanpa ensimmäinen käytännön esimerkki omasta elämästäni. Muistan, että olen itse nuoruusvuosinani ollut mustasukkainen ihminen. En koskaan kuitenkaan ollut sitä ”pahuuttani”, vaan taustalla oli äärimmäinen hylätyksi tulemisen pelko. Itsetuntoni oli heikko ja kasvoin lapsuuteni turvattomassa kodissa. Rikkinäisyyteni ilmeni teinivuosina ja myöhemmin aikuisiällä – noin parikymppisestä lähemmäs kolmenkympin ikää – jatkuvana epävarmuutena ihmissuhteissa.
Mutta sen muistan, että en koskaan ollut mustasukkainen niin sanotusti ”ilkeyttäni” tai tahtoakseni toiselle pahaa. Se oli yksinkertaisesti sisäistä rikkinäisyyttä.

Narsismi oli aikoinaan muotidiagnoosi ja mielestäni on jo vanhanaikaista ja kliseistä viljellä sitä sanaa.
Jokaisesta ihmisestä löytyy jonkin verran narsistisia piirteitä. Juuri esimerkiksi mustasukkaisuus mielletään narsistiseksi käytökseksi. Mutta täytyy sanoa, etten usko, että kukaan olisi mustasukkainen ”ilkeyttään”.
Toki se tuntuu kurjalta siitä, joka sen kohteeksi joutuu.
Olen itsekin ollut parissa ihmissuhteessa, jossa miesystävä on esimerkiksi moittinut ihan tavallisia vaatteita (tai pyöräillessä alas valahtaneita kauluksia) liian paljastaviksi ja vihjaillut minun olleen pettämässä häntä. Sellainen on kurja epäluottamuslause, mutta en usko, että kukaan olisi ilkeyttään mustasukkainen. Taustalla täytyy olla toisen menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko ja/tai itsetunto-ongelma, joka voi olla alitajuinenkin.

Uutistyössä, verrattain pitkällä urallani, olen törmännyt väkivaltarikoksiin, jotka ovat saaneet minut pohtimaan, mikä saa ihmisen toimimaan niin järkyttävällä tavalla? Jokaisen hurjimman tapauksen kohdalla huomaan kysyväni mielessäni: ”Mikä sai tämän ihmisen toimimaan näin?”
Pyrin ymmärtämään tekoja jollakin tasolla, koska en ehkä halua uskoa, että absoluuttista pahuutta olisi olemassa.

Mikä voisi selittää ihmisen ilkeyden? Omasta kokemuksestani ymmärrän esimerkiksi yllä mainitsemani mustasukkaisuuden ja sen, ettei siinä ole kyse tahallisesta toisen vahingoittamisesta, vaan sisäisestä rikkinäisyydestä.
Lisäksi ymmärrän esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen, tai muista syistä johtuvan masennuksen, joka saa ihmisen vaikuttamaan ”kylmältä”, vaikka hän ei ole sitä tarkoituksellisesti. Tällöin torjumisessa ja epäsosiaalisuudessa on kyse sairastumisesta.
Tiedän myös yhden tapauksen, jossa henkilö toimi psykoosissa ollessaan siten, että hänen olisi voitu katsoa tehneen viharikoksen. Jos tapaus olisi päätynyt tuomioistuimeen, se olisi todennäköisesti katsottu tehdyksi ”täyttä ymmärrystä vailla”.
Hyvin monella niin sanotusti tavallisellakin ihmisellä on primitiivireaktoita. Kuinka hieno sana se onkaan! Se antaa nimen sille tunteelle, jonka varmaan jokainen vanhemmaksi ryhtynyt on joskus kokenut. Hetkellinen ärsyyntyminen – se perinteinen uupuneen vanhemman ”nyt menee hermot” -tunne.
Luin myös hiljattain mielenkiintoisen artikkelin omaishoitajista, joilla on ollut primitiivireaktioita. On tehnyt mieli huutaa tai ravistaa hoidettavaansa. Tällainen reaktio ilmeisesti juontaa juurensa uupumuksesta ja siitä, että toinen ihminen on täysin avuton ja hoitajansa vastuulla, jolloin se on hoitajan kannalta verrattavissa pikkulapsesta huolehtimiseen sillä erotuksella, että avustettava voi olla fyysisesti hyvin isokokoinen ihminen. Sellainen vastuu voi olla raskas taakka, joka voi ajaa uupumukseen sekä fyysisellä että henkisellä tasolla.

Omassa kaveripiirissäni on kerran ollut henkilö, joka oli saanut psykopaatin diagnoosin. Ei siis minkään muoti-villityksen innoittaman tai keittiöpsykologin määrittämän psykopatian, vaan ihan oikean psykopaatin diagnoosin. Se on persoonallisuushäiriönä hyvin harvinainen – samoin kuin oikea narsismikin.
Mutta täytyy sanoa, että olen usein pohtinut, asuiko hänenkin sisällään vain se koulukiusattu poika, joka itki sisäistä itkua, eikä osannut ilmaista pahaa oloa mitenkään muuten, kuin satuttamalla muita henkisellä väkivallalla?

Olen myös yhden kerran tavannut ihmisen, josta tuli riipivällä tavalla sellainen tunne, että ”ketään ei ole kotona”. Hänellä ei tietääkseni ole minkäänlaista diagnoosia, mutta hän oli yksi niistä ihmisistä, joka sai minut pohtimaan, onko tahallista ilkeyttä olemassa. Ja tahallisella tarkoitan nyt puhdasta vahingoittamisen halua ilman, että taustalla on hylätyksi tulemisen pelko tai hetkellinen primitiivireaktio.

Luulen, että kaikkein lähimpänä tällaista ”puhdasta” ilkeyttä – jos sellainen ylipäätään on olemassa – olisi kostonhimo. Muistan itsekin kokeneeni joskus halua kostaa esimerkiksi jätetyksi tulemisen siten, että olisin halunnut ilmiantaa entisen rakastettuni väärinkäytökset sosiaaliturvan hyödyntämisessä. En kuitenkaan ole toteuttanut näitä ”kostonhimoisia” ajatuksia, vaan ne ovat aina olleet ohi meneviä hetken mielijohteesta tulleita ajatuksia.
Olisikohan tämänkaltainen ajattelu sitten ollut sitä niin sanottua puhdasta vahingoittamisen halua? Toisaalta, kun tilanteen ottaa huomioon, olen silloinkin ollut surullinen ja kokenut itseni hylätyksi. Jos olisin siis ”kostanut”, olisinko tehnyt sen ilkeyttäni, vai rikkinäisyyttäni?

Löytyykö kaikille teoille lopulta selitys? Uskotko sinä, että on olemassa myös tietentahtoen tehtyä toisen vahingoittamista, jota ei voi selittää millään sairaudella tai rikkinäisyydellä?
Tämä kysymys on hyvin mielenkiintoinen ja kirvoittaisi varmasti keskustelua esimerkiksi rikostoimittajien ja poliisien kesken.

Ajattelin seuraavaksi lukea Juha Rautaheimon tuoreen kirjan ”Murharyhmän mies”.
Ehkäpä siinä käsitellään näitä kysymyksiä.
Olen kerran haastatellut Rautaheimoa erään jutun tiimoilta. Tuosta jäi karvaana muistona väärin mitattu kameran valkotasapaino. Kuvasin ja haastattelin samaan aikaan ja kuva jäi epähuomiossa punakammaksi, kuin oli tarkoitus, eikä sitä ehditty enää editoidessa korjaamaan – pahoittelut tästä Rautaheimolle. Mutta itse haastattelu oli hyvin mielenkiintoinen. Totesimme molemmat siinä ohella myös, että juridiikka on oma filosofiansa. Sillä ei ole mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa.

Itselläni ei ole uskontoa, joten en myöskään usko niin sanottuun ”paholaiseen”, joka ajaisi ihmisiä vahingoittamaan toista.
Harjoittamani filosofian mukaan ei myöskään ole olemassa niin pimeää mieltä, etteikö siellä asustaisi muisto ykseydestä (oneness), joka on tämän ajattelutavan mukaan jokaisen ihmisen sisin totuus: ikuisesti laajeneva rakkaus ja rauhantila.
Toisaalta ajattelutapa sisältää myös käsitteen, jota kutsutaan ”egoksi”. Sillä tarkoitetaan mielemme sitä osaa, joka on hyökkäävä niin itseä, kuin toisia kohtaan. Ego on haavoittuva ja kostonhimoinen. Jos tätä egoa kuvaisili nykypsykologian termeillä, niin se olisi ehkäpä juuri tämä ”narsisti”, joka asuu jokaisessa ihmisessä.
Toisilla ihmisillä se vain tuntuu olevan vähän suurempi.

Tämä blogiteksti on uusisuomen puheenvuorossa. Pahoittelut siitä, julkaisualustoja kun on niin monia...

http://elisetykkylinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274057-ihmeidentekijat

Näin vuoden lähestyessä loppuaan, haluaisin kirjoittaa pienen tiivistelmän tästä vuodesta. Täytyy todeta ihan alkuun, että tämä on ollut yksi elämäni parhaimpia vuosia.
Viime vuonna kävin kaivon pohjalla; syvällä suossa. Sairastuin tyreoidiittiin, joka minun tapauksessani laukaisi sellaisia oireita että sain bipolaarin diagnoosin.
Maniaksi diagnosoitua tilaa seurasi masennus, kuten tyypillistä on. Sen kanssa taistelin koko syksyn 2017 pitkälle talveen 2018. Syksy 2017 oli koko elämäni vaikein. Taistelin masennuksen kanssa taloudellisissa vaikeuksissa puolityöttömänä, mutta sitten alkoi tapahtua.
Ensimmäisenä muuttuivat työkuvioni. Pääsin vaihtamaan nykyisen työpaikkani sisällä osastolta toiselle: paikallisuutisiin (Uudenmaan alueuutiset). Työ on ollut todella haasteellista, mutta samalla nautinnollista ja olen oppinut kokonaan uuden työnkuvan. Olen päässyt niin toimittamaan, kuin kuvaamaan ja leikkaamaan ja tekemään grafiikkaa. Uutta olen oppinut valtavasti.
Minulle freelancer -elämään tottuneelle tässä on ollut sulattelua, kun olen paahtanut täyttä listaa useamman kuukauden ja muutenkin aika runsaahkosti töitä miltei koko vuoden.
Tänä vuonna toimitin myös ensimmäisen radion suorani, joka oli henkilökohtaisella urallani hyvä saavutus. Myös jokusen kolumnin olen julkaissut, vaikka inspiraatio oli masennuksen aikaan katkolla.
Perinteisen Roskilden matkan (jonka viime vuonna jouduin jättämään väliin sairastumisen takia) tein myös. Sitä seurasi pari Norjan matkaa. Kävin myös ensimmäistä kertaa elämässäni Indonesiassa. Siellä kävin tervehtimässä suomalaista ystävääni, joka on muuttanut Balille. Matkustin serkkuni ja ihanan tyttäreni kanssa, joka nyt on jo 15,5 vuotias nuori neitonen. Mona suunnitteleekin tulevaisuutta jo ja lukiovaihtoehtoja... Aika näyttää, mihin päätyy.
Balin reissun jälkeen elämääni asteli mies.. Täysin yllättäen. Olin hyvin vakaumuksellinen sinkku; kyseenalaistin pitkälle koko parisuhteen konseptin. Minun ei pitänyt pariutua enää lainkaan.
Mutta mieli muuttui... tapasin ystäväpariskunnan kekrijuhlissa ihmisen, johon tykästyin heti. Meillä synkkasi ja eipä aikaakaan mennyt, kun - serkkuni sanoja lainatakseni- "me päätettiin olla me" (Viittaus Sannin tms. suomalaisen artistin biisiin ehkä havaittavissa. Noh. Serkkuni nyt sattuu olemaan fani...)
Näin on tämä vuosi vierähtänyt ja se on ollut upea! Toivon, että ensi vuodesta tulee yhtä ihana ja haasteellinen...
Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää uutta vuotta 2019.

Ystäväni isä oli kerran istuttamassa puuta omakotitalonsa pihamaalla ja hetken mielijohteesta lausahdin hänelle: ”Vanha kiinalainen sanonta kuuluu: ’Ihminen, joka on istuttanut puun ei ole elänyt turhaan’.” Muistan yhä huumorin sävyttämän hetken, kun hän naurahti: ”Sinäpä sen sanoit. Nyt löysin elämälleni tarkoituksen vihdoinkin.”
Ehkäpä voimme etsiä elämällemme tarkoitusta muualtakin, mutta kieltämättä lauseessa piilee viisaus. Puut ovat hiilinieluja yhdessä esimerkiksi meren kanssa. Nykyisellä menolla ihmisten toimesta maapallon ilmakehään vapautuu erilaisten arvioiden mukaan n. 7,9 - 8,6 gigatonnia hiiltä vuodessa, joista luonnon hiilinielut, kuten meret ja metsät yhdessä pystyvät sitomaan karkeasti puolet.
Vaikka metsiin sitoutunut hiilidioksidi lopulta vapautuukin ilmaan joko puun palamisen tai esimerkiksi lahoamisen myötä, sitovat metsän puut hiilidioksidia kuitenkin niin kauan, kuin ne kasvavat. Puukuutiometrissä on noin 0,9 tonnia hiilidioksidia. Samoin hiiltä sitovat myös puusta valmistetut tuotteet, kuten esimerkiksi huonekalut ja talot.
Ehkäpä puun kasvattaminen voi edustaa sitä pientä ”joka miehen” ympäristötekoa samalla tavalla, kuin vaikkapa roskien lajittelu.
Liekö kiinalaiset arvanneet tuota lausahdusta muotoillessaan, mitä tuleman pitää ilmastonmuutoksen suhteen, vai ajattelivatko vain, että puut ovat kauniita katsella; saattaapa niitä jopa halatakin. Oli asia miten tahansa, näinä päivinä olisi hyvä kiinnittää huomiota ympäristön tilaan.
Miltei koko elämäni paikasta toiseen muuttaneena, pohdin kerran, mihin voisin istuttaa puun, jonka kasvua voisin seurata. Ehkäpä suvun kesämökille. Se on ainakin tähän asti ollut pysyvä ”tukikohta”. Vaiko kenties ihmiskunta keksisi uuden kulttuuri-ilmiön ja alkaisimme istuttaa puita julkisille paikoille? Tai talkoovoimin avohakkuualueille?
Ilmastonmuutos vaatii paljon työtä, eikä kysymykseen elämän tarkoituksesta välttämättä vastausta löydy, mutta ainakin yksittäiselle ihmiselle puun istuttaminen on ehkä helpoimpia asioita, mitä ympäristön hyväksi voi tehdä.

Median murroksesta puhuminen on jo vanhanaikaista ja kliseistä. Voimme sen sijaan puhua jo täydellisestä muutoksesta yhteiskunnan tiedoksi julkistamisen rakenteissa. Tiedottaminen on kiistämättä tullut osaksi lähes jokaisen länsimaisen ihmisen elämää ja yhteiskunta on avoimempi. Monista asioista puhutaan nykyään julkisesti.
Jokainen toimii enemmän tai vähemmän oman elämänsä ja lähipiirinsä "verkkotoimittajana" somen piirissä. 90-luvun lopussa alkanut netin käytön lisääntyminen on yltynyt sähköpostien ja chat-huoneiden pikkuaallokosta valtavaksi some- hurrikaaniksi ja verkkouutisien mariaanien haudaksi.
Tulevaisuudessa kai press -kortin asemassa kilpailee jonkinlainen tubettajan kortti, kun nuorten sisällöntekijöiden katsojaluvut hipovat usein kymmenissä – jopa sadoissa tuhansissa.
Mielenkiintoista on lopulta nähdä, tuleeko perinteisen median osaksi tulevaisuudessa setviä somemyrskyjen jälkimainingit; rippeet siitä, mikä on jo uutisoitu. Niinä hetkinä, kun TV-talo odottelee prime timen alkamista, tekevät tavalliset ihmiset suoria lähetyksiä facebookilla ja lukuisilla muilla sovelluksilla.
Siinä missä vanhan koulukunnan toimittajat kilpailevat skuupeista, onnittelevat nykyajan tubettajat toisiaan menestyksestä ja jakavat toinen toisilleen aiheita. Julkaiseminen kun ei enää ole mikään kummoinenkaan juttu, kun jokainen voi tehdä tubevideoita ja pitää blogia verkossa.
Aikoinaan oikean toimittajasielun paras palkka oli nähdä tekstinsä painettuna sanomalehdessä. Nyt toimittajan menestyksen mittari on vaihtunut painomusteen tuoksusta youtuben ruudun alakulmassa koreilevaan katselukertojen määrään.
Mutta tämä voi olla hyväkin asia: julkaisualustan löytäminen ei enää ole ongelma. Jos jonkin mediatalon tuottaja kieltäytyy jostakin ideasta tai jokin teksti saa kielteisen julkaisupäätöksen, ei tekstin kirjoittajan enää tarvitse turhautua kohtuuttomasti. Hän voi aina laittaa tekstinsä blogiin ja levittää linkkiä itse.

Tätä kirjoittaessani on kulunut muutama päivä siitä, kun teini-ikäinen tyttäreni totesi, että: "Youtuben aika alkaa olla jo vähän ohi. Musta tuntuu, että jotain uutta on tulossa."
On mielenkiintoista seurata, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Millaisia muita sovelluksia viestintään ja tiedottamiseen kehitetään? Kuinka pitkään vielä perinteiset TV-uutiset tulevat, kun vanhempi sukupolvi ei enää ole katsomassa niitä?
Itse olen ajatellut jatkaa tubettamista ja pitää ehkä jonkinmoista reissublogia videoiden muodossa.
Silti minussa on sen verran vanhaa toimittajasielua, että aion jatkaa kolumnien kirjoittamista Metro -lehteen vielä niin kauan, kun painokoneita on olemassa ;)

Kun Berner nyt päätti, että junaliikenne avataan kilpailulle, niin julkaisen pari tällaista kuvaa kesän 2017 kesämökkireissulta.
Kyseessä on Joensuu-Nurmes välisen junanradan ja Uimaharjussa sijaitsevalle niin sanotulle Laiskanrannalle johtavan tien puomiton tasoristeys. Kuten huomata saattaa, tasoristeys näyttää huonokuntoiselta.
Mieleeni herää kaksi kysymystä. 1) Kuka tulee maksamaan suomalaisten puomittomien tasoristeyksien turvallisena säilymisen (eli esim. joko puomien asentaminen tai vähintään heinien niittäminen)? 2) Millä rahoilla pidetään rataverkosto sellaisessa kunnossa, että siinä uskaltaa edes junalla ajaa (olettaen, että junavuorojen määrä tulee lisääntymään)?

Neljäs suomenkielinen kirjani Vapauden siivet 2 on pian tilattavissa kirjakauppoihin ja kirjastoihin! Kirjassa on kanavointeja, joissa on Ihmeiden Oppikurssin mukainen elämänopetus.
Olen myös työstänyt kesän aikana isäni toista runokirjaa, joka ilmestynee syksyllä kirjastoihin ja kirjakauppoihin.

Taidesuonet sykkivät.....

Olin perjantaina 19.5. Herttoniemen sairaalassa kilpirauhasen ultraääni-tutkimuksessa.
Minua tutkinut lääkäri tuntui olevan jollakin tapaa ihmeissään. Hän totesi, että: ”Vilkasta verenkiertoa on kilpirauhasen kohdalla.” Myös imusolmukkeet katsottiin. Ei mitään vaarallista. Ei syöpää. Tulokset kuulemma menisivät heti Tikkurilan terveysasemalle sähköisesti.
Muistutin vuorossa ollutta hoitajaa kertomaan tuttavilleen, että olin saanut paranneltua huonoa oloani ruokavaliolla. Hän lupasi muistuttaa ja oli silmin nähden järkyttynyt, kun kerroin hänelle, että minut oli lähetetty kotiin kolmesta sairaalasta.
Herttoniemen sairaala oli neljäs ja siellä myös pääsi helpotuksen itku vessassa UÄ-tutkimuksen jälkeen. Sentään vessassa saattoi ainakin istua ja itkeä rauhassa. Niistä ei (ainakaan vielä) ajettu ulos.
Vihdoinkin joku näki, että jotain ehkä oli tai on pielessä. Vihdoinkin joku tutki kilpirauhasen UÄ-laitteella ja kuunteli minua; sen verran mitä nyt kurkusta kakisteltua sain.

Herkkä kilpirauhaseni tuntui ”stressaantuneen” ultra-äänestä, koska viikonloppuna kaulalla tuntunut paine taas hieman lisääntyi. Asiaa tuskin auttoivat lauantaina syömäni makeat tuotteet, kuten karkit ja suklaa. Päätin, että palaan välittömästi minua auttaneeseen ruokavalioon.
Soitin tänään jälleen terveysasemalle varatakseni ajan päivystykseen. Automaattisen vastaajan jälkeen tuli takaisinsoitto. Kiukkuisen kuuloinen hoitaja kysyi minulta, miksi haluaisin päivystysajan. Selitin, että olin kärsinyt kilpirauhasen liikatoiminnan aiheuttamista oireista siitä lähtien, kun minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. (Tämä oli siis tapahtunut 3.5. ensimmäisen kerran tähän asiaan liittyen.) Hän sanoi, että asia kuuluu lääkärille, joka on tehnyt lähetteen ultra-ääneen. Ko. lääkärin puhelinaika –lippusessa lukee, että hänellä olisi soittoajat maanantaina, tiistaina ja torstaina ja perjantaina. Tänään maanantaina lääkäri ei kuulemma ollut paikalla.
”No miten sinä sitten ohjeistat minua tekemään?”
”Soittamaan huomenna hänelle.”
”Selvä, tehdään niin.”

Noh. Nyt on sitten niin, että arvioin itseni työkykyiseksi tänään. Otan evääksi kilpirauhasen toimintaa rauhoittavia ruokia, kuten linssejä ja kaalia.

[Kyselyä ei löydy]Nyt kun olen jo sen verran voimissani, että olen saanut enemmän tutkimustyötä tehtyä kilpirauhas –asioihin liittyen, tuntuu siltä, että kilpirauhanen vaikuttaa kaikkeen ja kaikki vaikuttaa kilpirauhaseen. En halua syyllistää ketään ruokailu- ja/tai alkoholitottumuksistaan, mutta jos kilpirauhanen alkaa tiltata, niin kannattaa katsoa vähän, mitä suuhunsa laittaa.
Itselläni olo koheni huomattavasti, kun aloin tasapainottamaan mahdollisesti pielessä olevia kilpirauhasarvoja ruokavaliolla (toki meditaatiollakin oli suuri osuus).
Itse en ole lääkkeitä vielä edes saanut, koska olen vasta jonossa ultraääneen palpoen mahdollisesti suurentuneen kilpirauhasen takia. Tuskin niitä hakisinkaan, koska olen joiltakin ihmisiltä kuullut, ettei lääkkeilläkään aina saada täydellistä tasapainoa aikaiseksi kilpirauhasen suhteen ja oma oloni on jo nyt kohentunut huomattavasti.
(Suosittelen kuitenkin, että jos sinulle on määrätty lääkkeitä kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaan niin syö niitä niin kauan, kuin siltä tuntuu ja niin kauan, kun sinulla on uskoa lääkärisi ja lääkkeidesi parantavaan kykyyn. Se on silloin sinun keinosi hoitaa kilpirauhasta ja ruokavaliokin on jokaisen oma valinta.)

Kokemukseni mukaan liika- ja vajaatoiminta voi vaihdella päivän mittaan, kuten tällä ihmisellä
https://kilpparikilppari.wordpress.com/2016/06/29/jonossa-ollaan-eika-kukaan-tieda-mitaan/
Yllä (ja aiemmissakin teksteissäni) mainittu linkki on tietysti ääritapaus. Mutta Nämä vaivat ovat jo niin yleisiä, että hyvin moni voi tunnistaa itsensä vajaa- tai liikatoiminnan puolelta, jos googlaa oireet. Suomessa on tuhansia kilpirauhas –ongelmista kärsiviä ihmisiä.
Kun syö intuition mukaan sitä mikä kiihdyttää tai alentaa tyroksiinin tuotantoa, niin voi saada tasapainoisemman olon ruokavaliolla. Molempiin, sekä liika-, että vajaatoimintaan on omat ruokavalionsa, jotka löytyvät googlaamalla.
Minun tapauksessani (olen mahdollinen struumapotilas) vajaa- ja liikatoiminta vaihtelee vuorokauden ajasta riippuen. Luulen, että minulle on hyväksikin, jos se menee "vajaatoiminnalle" yöllä ja on aktiivisempi päivällä.

Nyt saan jo nukuttua. Nukuin viime yönä ainakin 8 tuntia yhtä soittoa heräämättä. Näin päivällä oloni on aktiivinen aivan täysin selvin päin.
Ensi viikon perjantaina on aika ultraääneen, mutta epäilen jo sitäkin, liekö siellä mitään näkyykään. Pystyn jo hengittämään ja nielemään normaalisti.
Toivon, etteivät minua hoitaneet lääkärit tuntisi syyllisyyttä, jos joskus tämän lukevat. He yksinkertaisesti tekivät parhaansa niillä olosuhteilla ja puitteilla, mitä sillä hetkellä oli. Ei ole heidän vikansa, että kilpirauhasvaivoille ei ole Käypä –hoito suosituksia. Ei ole heidän vikansa, että sairastuin.
Ehkä silläkin oli tarkoituksensa, että minä laitoin ruokavalioni uusiksi ;)
Hyvää vointia kaikille ja aurinkoista äitienpäivää!