Kun olin nuori, vanhemmillani oli tapana ikävystyttää minut
kuoliaaksi typerillä kommenteillaan, miten vaikeaa elämä mukama oli
kun he olivat nuoria. Tiedättehän, kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen
molempiin suuntiin joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä
lumimyrskyissä kantaen nuorempia sisaruksiaan selässään.Ja koulussa oli vain yksi
luokkahuone ja kaikki saivat vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä
16 tuntia päivässä nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää.
Ja muistan vannoneeni itselleni, että en ikinä pitkästyttäisi nuorempiani tuollaisilla tarinoilla.
Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä miten helppoa nykynuorisolla on. Teillä on kaikki niin vitun hyvin! Minun
nuoruuteeni verrattuna te elätte kuin kuninkaat! Ja vaikka vannoinkin, niin te nykynuoret ette todellakaan ymmärrä miten hyvin asiat ovat teillä!
Ajatelkaa nyt hetki, kun olin nuori niin ei meillä ollut mitään internettiä. Jos halusimme tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja
haimme sen tiedon itse. Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä, paperille, kynällä. Ja sitten piti kävellä
ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän, että sai kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen perillemeno kesti viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa musiikkia, piti kävellä levykauppaan ja varastaa se itse. Tai
odottaa koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua kappaleen radiosta ja silloinkin juontaja
yleensä puhui biisin alun tai lopun päälle ja pilasi koko kappaleen.
Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten koputus. Jos olit puhelimessa kun joku soitti, niin soittajan puhelin tuuttasi varattua.
Eikä meillä ollut mitään vitun soittajan numeron näyttöjäkään.
Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan kuka se oli. Se voi olla pomo,
äiti, huumekauppias...sitä ei tiennyt. Oli vaan pakko ottaa riski ja vastata!
Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä aulaa, että kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja
johdolla seinässä kiinni, ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit pari metriä. Eikä meillä ollut mitään vitun Pleikkareita ja hienoja
3D-grafiikoita. Meillä oli Atari 2600! Ja maailmassa oli sormilla laskettava määrä
pelejä, kuten Space Invaders ja Asteroids, mitkä näyttivät lähinnä legoilta.
Pelin hahmot olivat neliöitä. Sinä olit neliö. Avaruusolennot olivat
neliöitä. Ammukset olivat neliöitä. Asteroidit olivat neliöitä, jotka
ammuttaessa hajosivat pienemmiksi neliöiksi. Eikä silloin ollut
mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama kenttä ja vaikeustaso
ikuisuuksiin asti. Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain jatkui aina
vaikeampana ja nopeampana kunnes kuolit. Ihan kuin elämä!
Eikä ollut mikroaaltouunia! Kaikki ruoka piti lämmittää uudelleen
paistinpannussa tai uunissa ja se kesti kauan! Ensin puoli
tuntia kun uuni lämpeni ja sitten puoli tuntia kun ruoka lämpeni! Eikä 30
sekkaa niin kuin mikrolla... Ja paistinpannussa se paloi aina pohjaan (ei
varmaan ollut tefloniakaan) ja uunissa reunoihin kiinni.
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit
olivat samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin
se siitä, eipä tarvinnut katsoa sitä leffaa. Ja toki meillä oli telkkari, mutta
silloin oli kaksi kanavaa ja nekin mustavalkoisia. Eikä ohjelmia
nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa lehdestä. Eikä silloin ollut
mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain lauantaiaamuna. Ymmärrättekö te?? Piti odottaa koko vitun viikko
nähdäkseen piirrettyvä, senkin pilalle hemmotellut kakarat!
Tällä kaikella tarkoitan, että teillä nykynuorilla on asiat niin
vitun hyvin! Te olette täysin pilalle hemmoiteltuja, ette varmasti kestäisi elämää
80-luvulla!
